Aionkin kirjoittaa nyt eräästä keskeisestä hankaluudesta tällä saralla. Se ei ole suinkaan rahoitus, vaikka siihenkin omat ongelmansa liittyvät. Suurin hankaluus liittyy paranormaaleihin kokemuksiin ja niiden tutkimiseen, sillä niiden rooli on ollut historiallisesti merkittävä parapsykologian alalla ja omassa lähestymistavassani spontaanitapausten tutkimuksella on ollut aivan erityisen tärkeä rooli.
Olavi Kiviniemi kirjoitti aikoinaan ParaDocs-julkaisussa siitä, miksi paranormaalien kokemusten ilmoittamisesta koituu hyötyä niin parapsykologialle tutkimusalana kuin kokijoille itselleenkin, ainakin sille valtaosalle joka toivoisi ennakkoluulojen ja turhien pelkojen vähenevän eikä vastusta asioiden rehellistä selvittelyä. Minä aion kirjoittaa samasta teemasta nyt käänteisestä näkökulmasta: Mitä haittaa saattaisi koitua siitä, ettei näitä kokemuksia raportoida.
Kysymys on hyvinkin merkittävä, sillä arviolta yli 99% selittämättömistä tapauksista jää Suomessa pimentoon. Vaikka oletettaisiin että kokijat itse voisivat löytää luonnollisen selityksen suureen osaan kokemuksista, silti tuskin edes prosenttia selittämättömistä tapauksista raportoidaan tutkijoille. Jopa parapsykologiaa aktiivisesti seuraavien omista kokemuksista vain hyvin pieni prosentti päätyy tutkijoille.
Tietämättömyyttä, laiskuutta vai pelkoa?
Miksi näin on? Parapsykologian tutkimusta harrastetaan Suomessakin jonkin verran ja alan yhdistykset ottavat vastaan tapauksia. Tieto tästä toiminnasta saa kuitenkin verrattain vähän julkisuutta, verrattuna esimerkiksi ufotutkijoihin, jotka vastaanottavat kaikista tapauksista kenties jopa liki viisi prosenttia. Tästä voi päätellä että selittämättömien ilmiöiden raportoimisessa merkittävä tekijä on tiedon puute.
Julkisuuden puute ei kuitenkaan selitä kaikkea, tuskin edes täysin sitä miksi parapsykologisia kokemuksia ilmoitetaan paljon ufotapauksia vähemmän. Aihetta seuraavien kun luulisi olevan tietoisia tästä mahdollisuudesta, mutta ns. rajatiedon harrastajiltakin tulee vähemmän raportoituja kokemuksia kuin mitä ufotutkijat vastaanottavat vuosittain tapauksia. Siitäkin huolimatta, että ainakin Suomessa merkittävä osuus raportoiduista tapauksista tulee nimenomaan näiltä henkilöiltä, ei tavallisilta sukankuluttajilta jotka eivät aktiivisesti seuraa aihepiirin asioita.
Koska parapsykologisia kokemuksia on itse asiassa ihmisillä tutkimusten mukaan paljon enemmän kuin ufohavaintoja, on suuri mysteeri miksi niitä kuitenkin ilmoitetaan vähemmän. Ainoa neutraalimpi mieleen tuleva selitys on leimaantumisen pelko, siitäkin huolimatta että tiedot pysyvät vain tutkijoiden tiedossa, jotka pyrkivät suhtautumaan aiheeseensa ammattimaisesti ja objektiivisesti. Sekään ei kuitenkaan selitä kaikkea, koska ufohavaitsijoilla on leimaantumisen pelkoa ehkäpä jopa enemmän, sillä ufot ovat jopa parapsykologiaa kiistanalaisempi aihe eivätkä ufojärjestötkään nauti aina täysin ammattimaista ja objektiivista mainetta.
Syy jääkin mysteeriksi ja voi vain esittää kysymyksiä, joista monet heijastelevat myöskin erilaisia ennakkoluuloja. Jollekin voisi tulla esimerkiksi helposti mieleen kysymys, uskovatko ihmiset itsekään, että ovat aidosti kokeneet jotakin selittämätöntä. Tutkijana olen kuitenkin syitä enemmän kiinnostunut siitä, miten tämä tilanne voitaisiin muuttaa. Tämä tilanne kun on haitallinen paitsi alan tutkimukselle, myöskin monille kokijoille itselleen.
Minkälaisia haittoja?
Edellä mainitut ennakkoluulot ovat ehkä tärkein haitta mitä kokemusten raportoimatta jättämiseen liittyy. Se että tutkijoiden on vaikeaa saada tutkimusaineistoa, vaikeuttaa ennakkoluulojen karsimista ja joissakin tapauksissa jopa voi lisätä niitä, jos aineisto ei ole riittävän kattavaa ja edustavaa. Ennakkoluulot hankaloittavat tutkimustoimintaa ja on haitallista kokijoille itselleenkin, sillä ne ovat syynä siihen, että tavanomaiset selittämättömiä kokemuksia omaavat sukankuluttajat leimautuvat aiheettomasti.
Toinen haitta on luonnollisesti se, että tutkijoiden työ vaikeutuu suunnattomasti aineiston hankinnan suhteen ja tämä puolestaan vähentää alan tutkimuksen houkuttelevuutta sekä lisää tutkijoiden turhautumista. Toisaalta aineiston kasvu lisää sekin työtä analysointipuolella tai sellaista näkökulmaa joka mahdollistaa aineiston valikoinnin, mutta turha työ silti vähenee mitä helpommin aineisto on kerättävissä, kunhan aineiston laatu ei samalla putoa. Aineiston vähäisyydellä on puolestaan osaltaan taipumusta ylläpitää tilannetta, jossa alan resurssit pysyvät pienenä, josta taas osaltaan hankaloittaa tutkimusta entisestään.
Sitkeimpien tutkijoiden työmäärä sitten moninkertaistuu tämän johdosta. Kokijoiden kynnyksen ilmoittaa kokemuksistaan tuskin tarvitsisi madaltua kovinkaan paljon, kun tutkijoiden mahdollisuudet tehdä tutkimustaan kasvaisivat monikymmenkertaisesti nykyiseen nähden!
Tämä olisi kokijoiden tärkeää pitää mielessä, sillä harva ymmärtää kuinka hankalaa parapsykologian tutkimuksen tekeminen on nykyisessä ilmastossa ilman kokijoiden yhteistyökyvyttömyyttäkin. Ja kun tämä on Suomessa kuitenkin pitkälti harrastustoimintaa, voi pitää suorastaan ihmeenä että Suomessa on yhtään parapsykologian tutkimusta vakavasti harjoittavaa akateemista tutkijaa tai edes kaltaistani harrastelijaa. Tätä ihmettä kokijoiden kannattaisi arvostaa edes sen verran, että vaivautuisivat ilmoittamaan omista kokemuksistaan tutkijoille.
Lisäksi kokemusten noinkin laajamittainen raportoimatta jättäminen on omiaan herättämään ihmetystä sen syistä ja keskustelua siitä miten asia voitaisiin muuttaa. Se taas siirtää huomiota pois itse selittämättömistä ilmiöistä ja kokemuksista itsestään tutkimusaiheen kannalta toissijaisiin kysymyksiin. Lopulta ne eivät ehkä olekaan enää toissijainen kysymys vaan tutkimuskohde itsessään, johon arvokkaiden resurssien kuluttaminen vähintäänkin jarruttaa ennakkoluuloja vähentävän tutkimustiedon lisääntymistä selittämättömiin kokemuksiin liittyen.
Itsessäni erityistä ihmetystä ovat herättäneet henkilöt, jotka vastustavat valtaa pitävien salailua mm. ufoihin ja parailmiöihin liittyen, mutta saattavat samaan aikaan omassa elämässään tulla pimittäneeksi kokemuksiaan tutkijoilta ja jopa vähätellä niiden raportoimisen merkitystä - olkoonkin että se voi osoittautua aivan toisesta syystä aiheelliseksikin, mikäli asianomainen on tullut paisutelleeksi tapauksensa merkittävyyttä. Joka tapauksessa asianomaiset tuskin ovat asiaa tästä näkökulmasta edes ajatelleet, eikä kokemusten raportoimatta jättäminen ole välttämättä kovin tietoinen päätös.
Jokainen raportoitu kokemus on arvokas
Jokainen kokija voi osaltaan vaikuttaa esimerkillään siihen, että tilanne ei ole enää niin huolestuttava kuin tässä artikkelissa. Jokainen tutkijoille raportoitu kokemus on yksi raportoimatta jäänyt kokemus vähemmän ja osaltaan antaa esimerkkiä muillekin, jotka vielä harkitsevat kokemustensa ilmoittamista tutkijoille.
Jotta kokemusten ilmoittamisesta olisi hyötyä, ei riitä että kerrotaan lyhyesti jollain julkisella foorumilla tällaisista kokemuksista tai mainitaan tutkijoille tällaisten kokemusten olemassaolosta. Kunnollinen raportoiminen edellyttää sitä, että myös ilmoitetaan minkälaisia nämä kokemukset ovat olleet, mahdollisimman yksityiskohtaisesti yhteystietoja unohtamatta, mikäli tutkijalle tulee tarve selvitellä tapausta tarkemmin. Tätä varten on olemassa netissä tutkimuslomakkeita, joissa on pyritty helpottamaan kokemuksista raportoimista siten, että niissä on huomioitu kaikki oleellinen jo valmiiksi kysymysten muotoilussa ja pyritty soveltamaan valmiita vastausvaihtoehtoja aina kun mahdollista. Niitä kannattaa hyödyntää, vaikka mikään ei estä kirjoittamasta myöskään vapaamuotoisempaa selostusta koetusta selittämättömästä tapauksesta.
Tutkijat ovat kiitollisia jokaisesta raportoidusta kokemuksesta. Erityisen kiitoksen aihe se on siksi, että jokainen raportoitu kokemus osaltaan lieventää pienessä määrin niitä haittoja, joita tässä artikkelissa on lueteltu.
Suomalaisia tutkimuslomakkeita löytyy täältä: https://sites.google.com/site/parapsykologia/toiminta/lomakkeet