IRC-Galleria

Anna minun kertoa sinulle todellisuudestani kauan sitten, silloin kun se oli vielä olemassa.

Sälekaihtimista läpipäässyt valo repi silmäni auki viimeisenä aamunani. Tuulikello kolisteli kaunista C-duuria kellon lyödessä 07:56. Koulu alkaa siis alle kymmenen minuutin päästä, ja minä makaan yhä sängyssä puolialasti. Lievästä paniikista sekavana nousin sängyltäni ja kolistelin puolestani talon riitasointuisia kaappeja sekä hyväilin vahingossa kivuliaasti pöydänkulmaa päälläni etsiessäni vaatteita ylleni. "Saitpas ironisen aivomyrskyn, Joonatan." sanoi ääni pääni sisällä.

Muutaman kuukauden vanhat kahvinpurut tervehtivät minua tutulla, boheemilla tuoksullaan keittiössä. Tiskivuori oli myös näyttänyt tulleen Muhammedin luo. Murolautasen ehdin tiskaamaan, ennen kuin huomasin, että olennainen osa puuttui - murot. En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Parkua en viitsinyt, koska maailmassa on paljon itkettävämpiä asioita kuin sängystä väärällä jalalla nouseminen. En kyllä sitten nauranutkaan, koska tilanne ei mielestäni ratkiriemukaskaan ollut. Silti jokin piti minua siinä uskossa, että tämä päivä voisi olla...yksinkertaisesti erilainen. Täytin murolautasen kädenlämpöisellä divetyoksidilla ja heitin mukaan koko perheen vitamiiniporetabletin. "Pitäköön edes se minut hereillä" hymähdin. Pikainen vilkaisu peiliin ennen kouluun lähtemistä; Paskalta näyttää. "Mistä lähtien sinä olisit saanut neuvotella ulkonäöstäsi?" ääni päässäni kysyi sarkastisesti nauraen.

Koulupäivä sujui tyypillisen kuivasti. Opettajat huomauttelivat ulkonäöstäni pitkin päivää, mutta siitäkös minä enää jaksoin piitata. Filosofiassa ja psykologiassa keskusteltiin jostain täysin järjettömiä lauseita omaavan, jonkun Freud-herran elämästä. Yhtäkkiä näkökenttäni supistui käytävällä 10 asteeseen. "Kuka tuo tyttö on?" Kysyin itseltäni mielessäni. Tuohon päivään asti olin vakuuttunut, että persoonallisen näköinen olisi kiertoilmaus rumalle. Nyt vasta ymmärsin sanan todellisen merkityksen; Se oli aivan päinvastainen. Suloiset, vaaleat hiukset ja hippikuteet yhdistettyinä kahteen minuun kohdistuneeseen taivaanikkunaan, joita usein kuulin silmiksi kutsuttavan, muodostivat kerrassaan persoonallisen näköisen, upean kokonaisuuden.
Yhtäkkiä herra Freudin opit elekielestä eivät todellakaan tuntuneet tylsiltä. Katsottuani tyttöä suoraan hänen kahteen kuiluunsa ymmärsin todella, että kukaan ei pysty säilyttämään salaisuutta. Jos huulet vaikenevat, sormenpäät juoruavat. Salaisuus tihkuu joka huokosesta. Sanaakaan vaihtamatta olimme puhuneet toisillemme jo tarpeeksi.

Käytävä piteni pitenemistään kävellessäni tyttöä kohti, kunnes se lopulta oli kantokykynsä äärirajoilla ja antoi periksi. Minä sinkouduin käytävän toiselta puolelta toiselle ajatuksen nopeudella. Muutama sekunti tämän jälkeen ruumiini saapui paikalle, jossa muodostin omien ominaisuuksieni summasta symbioosin samalla hetkellä, kun kysyin: "Mikä ihme sinä olet?" Hän antoi huultensa puhua pitkien, monimutkaisten sanojen puolesta. Olin vihdoin löytänyt jonkun, joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen.

Täydellisen rakkauden tunteen saavutettuani minut valtasi selittämätön tunne. Yhtäkkiä räjähdimme toisistamme irti aivan käsittämättömällä tavalla. Sitten ymmärsin; olin muodostanut itsestäni oman singulariteettini. Yritin postittaa kyyneleitäni, mutta ne eivät saapuneet perille. Rakkaastani oli muodostunut tapahtumahorisonttini. Olin ikuisesti vaaksan päässä omasta taivaastani.

Tämän jälkeen vaivuin syvimpään uneeni, mistä ei ole ollut paluuta vieläkään. Jotkut kutsuvat sitä elämäksi. Maailma jatkui ennallaan, mutta ilman häntä, elämäni rakkautta. Halusin edes kerran kokea jonkun kanssa jotain pientä, mutta kuitenkin elämää suurempaa. Nyt olin sen saanut, mutta ympyrä takanani oli sulkeutunut. Jäin oman elämäni tangentiksi. Hipaisen juuri ja juuri kokonaisuuksia, joita olen itse luonut. Olen vain viite omassa tarinassani, jota ei ehkä koskaan tapahtunut. Tänäkin päivänä olen loputtoman tuntuisessa, aivan liian todellisessa epätodellisuudessa, jonka suurta konseptia sinäkin osaksesi olet.

Tämän tarinan olen kirjoittanut nykyunessani. Mikäli joku lukee tätä kertomusta, en ole päässyt hereille.

Joonatan Laihi