IRC-Galleria

Onpa kurja olo. Ei vaan tunnu mikään kiinnostavan. Ja vituttaa nää kaikki jouluhihhulit. Menkää vittuun siitä tekemästä mun oloa entistäkin kurjemmaks!

Että osaakin tympiä. Tuntuu siltä, että olen pettymys lähes kaikille, enkä edes kaikkein vähiten itselleni. Yhh.

Mutta lukekaa silti tuo edellinen merkintä, mielestäni se on ihan hyvin kirjotettu.

On yö. Vuorokausi on vastikään vaihtunut. Kävelen hänen vierellään alas Simonkatua. Vesipisarat putoilevat hiljakseen joulukuiselta taivaalta. Suomen talvi. Tihkusade ei haittaa, tuskin edes huomaan sitä. Voi luoja, kuinka hän on kaunis! Tahtoisin julistaa sen koko maailmalle. Sen sijaan huokaan tuskin kuuluvasti ja sen jälkeen rikon hiljaisuuden.
”Huomasitko kuinka...” aloitan kysymykseni koskien jotain juuri näkemämme musiikkiesityksen yksityiskohtaa, melko varmana siitä, ettei hän huomannut. Olen oikeassa, hän vastaa kieltävästi. Niinpä ratkean selostamaan basistin jalka- ja sormityöskentelyn välisen synkopaation humoristisia nyansseja tai muuta yhtä mielenkiintoista. Pääni sisällä pieksen itseäni tämän aihevalinnan vuoksi, mutta hänen reaktionsa muusikkonäkökulmasta tapahtuneisiin havaintoihini on jälleen kerran puoli-ihaileva. Tai niin sen ainakin käsitän. Silti, jokin tässä asenteessa vaivaa minua. Se ikään kuin pitää hänet etäällä. Ja minä kun vain tahtoisin pitää hänestä kiinni.
Puheenaihe vaihtuu puolihuomaamatta erään yhteisen ystävämme juhliin, joissa istuimme, suureksi harmikseni, eri puolilla huonetta. Jutustelemme niitä näitä juhliin enemmän tai vähemmän liittyen, mutta samalla mietin ymmärtääkö hän lainkaan mitä tunnen häntä kohtaan. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olen siitä, että ei ymmärrä. Muutoin hän haluaisi viettää kanssani enemmän aikaa, tai sitten ei ollenkaan. Nykyisellään näemme harmillisen harvoin, vaikkei päivääkään kulu ilman, että ajattelisin häntä.
Saavumme Rautatientorille. Bussimme lähtevät eri laitureilta, hänen vain muutaman minuutin päästä. Halaamme. Mietin mitä hän mahtaa miettiä siitä, että puristan niin lujaa. Irrotamme otteemme toisistamme ensin melkein, ja sillä hetkellä haluaisin vain suudella häntä, ja sitten kokonaan. Hän heilauttaa kättään ja on pian tiessään. Katson hänen peräänsä ja huokaisen, tällä kertaa kuuluvammin. Pyyhkäisen silmänurkastani hiipivän kyynelen ja suuntaan kohti oman bussini pysäkkiä. Vaikuttaa siltä, että en nuku tänä yönä.

stanan.

Vielä 3 tuntia.

stana

James Turjake heräsi säpsähtäen ja kompuroi jaloilleen. Hän katsoi kelloaan. Sen lasi oli särkynyt, mutta se kävi yhä. Hän oli ollut tajuton kauan, mutta ei liian kauan. Poliisit tekisivät rynnäkkönsä näillä hetkillä, joten hänellä oli vielä juuri ja juuri aikaa paeta ja livahtaa lain kynsistä. Suurin ongelma tässä tilanteessa oli se, että hän oli hukannut suuntavaistonsa, eikä kompassia sattunut olemaan mukana.
James katseli ympärilleen miettien mistä voisi päätellä missä pohjoinen on. Ehdittyään lähes turhautua hän huomasi muurahaiskeon puun juuressa ja muisti kouluajoistaan sen verran, että muurahaiskeot puun juuressa ovat aina puun eteläpuolella. Tämän perusteella hän suuntasi kohti pohjoiskoillista ja ennen pitkää löysikin metsän reunaan hiilivoimalan takana. Hän kiersi hiilivoimalan, käveli vielä parisen korttelia pohjoiseen ja vinkkasi itselleen taksin. Taksilla hän ajoi muutaman korttelin päähän kotoaan ja käveli loppumatkan, sillä hänellä oli vielä yksi asia hoidettavanaan ennen kuin voisi käynnistää katoamisoperaation: väärien papereiden hankinta.
Rappukäytävän ovi narahti pahaenteisesti Jamesin avatessa sen. Rappukäytävässä oli pimeää, ja vaikka James napsautti valot päälle, pimeys vaihtui vain hämärään. Kattoon kiinnitettyjen lamppujen kupuja peitti keltainen, palanut pöly. James kiipesi toiseen kerrokseen ja koputti erääseen oveen. Hän odotti aikansa, ja kun kukaan ei tullut avaamaan, hän koputti uudestaan. Tällä kertaa oven takaa kuului vaimeaa huutoa ja kolinaa ja pian ovi aukeni. Oviaukosta työntyi esiin pää. Se kuului eräälle Jamesin ”ystävistä”, Valdemar Rikolliselle. Jamesin mielestä Valdemar oli tavallistakin enemmän pihalla, joten sen enempää pukahtamatta hän työnsi tämän takaisin sisälle asuntoon, astui itse perässä ja sulki oven.
”Valdemar, ymmärrätkö mitään?” kysyi James ja Valdemar nyökkäsi. ”Tarvitsen passisi. Mitä nopemmin, sen parempi.” Valdemar osoitti lipaston ylintä laatikkoa ja James ryhtyi penkomaan sitä. Ennen pitkää passi löytyi ja James vertasi siinä olevaa Valdemarin kuvaa omaan peilikuvaansa. Tarpeeksi näköinen, kuten hän oli melko suurella varmuudella tiennytkin. Ja olipa onni, ettei hän ollut ajellut viiksiään, passikuvan Valdemarilla kun oli hyvin samanlaiset, vaikka nykypäivänä ne tämän kasvoilta puuttuivatkin. James kaivoi taskustaan setelin, lykkäsi sen paikallaan huojuvan, seinää tuijottavan Valdemarin kouraan ja poistui asunnosta.

Sinä autoilija, joka äsken (n. klo 15:55) annoit minulle tietä Malminkaarella, Ruotutorpankujan bussipysäkin vieressä olevalla suojatiellä, ymmärrätkö lainkaan mistä tuohtunut ilmeeni ja päänpudistukseni johtui? No, minäpä kerron: takanasi oli tyhjä tie. Se tarkoittaa sitä, että jos et olisi hidastanut, olisin astunut suojatielle ohi mentyäsi keskimäärin 10 sekuntia nopeammin kuin mitä nyt, kun ah, niin kohteliaasti annoit tietä. Lisäksi minua alko vituttaa vielä suunnattomammin kuin mitä alun perin vitutti. Toivottavasti kuolet tänään. Vihaan sinua.

Huhhuh, tainnu jäädä Reverend Bizarren debyytin kuuntelu viime aikoina vähille, ja aivan suotta. Tää on ihan helvetin kova! Potkii täysii, aivan kuin kesällä 2005, kun tähän paremmin tutustuin.

Jaha, pitäsköhän se jo laittaa nukkumaan? Ois sit aamulla virkeenä varaamassa Sunn O))):n lippuja.