IRC-Galleria

…Yöllä oli hetken aikaa päivä…

Yö… Niin synkkä ja loppumaton, uuden alku ja alun loppu.
Siinä sinä istuit vain ja katselit puiston yhtä valtavaa puuta, tammea ja mietit syviä. Tuuli oli lempeä, lempeämpi kuin kenenkään kosketus, hymy tai sana.
Siinä mukana hiukset liehuivat ja kaikki oli loppumatonta, jokaikinen tummanpunainen hius vain kiilsi kultaa kertoen kaikille omistajansa ylvään kauniista mielestä. Pitkin poikin vapaana siellä jossain kaukana missä muutkin pystyivät ne tuntemaan tuntematta hipaisuakaan.
Tuon tuulen keskellä se hymy ei kadonnut minnekään, se vain pysyi ja tuo tuuli sai sen vain näyttämään entistä sympaattisemmalta… Se suorastaan kiilsi huulilta, joilta pystyi lukemaan, että olit yksinäinen, muttet halunnut seuraa tuon fantastisen maiseman keskellä.
Silmistä näkyi pilke, joku ennennäkemätön… En ollut ennen sitä nähnyt, enkä sen jälkeenkään. Melkein luulin hetken kadottavani tuon kauneuden herkästä taustasta kun silmäsi eivät kertoneet mitään, sitten tajusin.
Olit onnellinen jo ilman minuakin.
Tuossa valtavassa väkijoukkiossa olit yksin ja istuit syleilevässä yössä jota muut vieroksuivat ystäviensä kanssa… Olit sinä, täydellinen sinä siellä yksin.
Ohikulkevat ihmiset vain korostivat kauneuttasi, tuulahdukset heidän vääristyneissä maailmoissaan korostivat, olemattomat sanat, kaikki korostivat sitä.
Hetkessä, tunnissa tai kahdessa… En osaa sanoa, tajusin sen kuitenkin katsoessani sinua juuri sillä hetkellä, tuuli oli yltynyt sanoin kuvaamattoman julmaksi. Se halusi minut pois sieltä tahtomattaankin… Silti en kyennyt liikkumaan tyhjien silmieni kanssa, ne olivat täyttyneet valosta. Ei, tuo tausta ei enään merkinnyt mitään.. Halusin vain katsoa pidempään tuota kaikkea mitä niin rakastin.
Se heitteli edelleen yhtä sulokkaasti hiuksiasi, mutta kaikki muu kaunis kuva oli kadonnut. Tuo tammikin näyttä vain keskisormea heiluttavalta kuolevalta mieheltä ja siinä sinä vain istuit ja hymyilit. Hymyilit sille ja kaikelle, luin huuliltasi lauseen:”Tule.”

Yö valtasi melkein auringon…