Tää ei oo mikään rakkaustarina, ei tänää. Ehkä ei huomennakaan. Mä en ees ite tiiä mikä tää tarina on. Mut sen mä voin sanoo; tarinat kertoo aina kuolemasta tai rakkaudesta. Tänään mä oon kertoja, tänään multa tulee tarina; koskettava, naurettava, ajatuksia herättävä. Tottakai mä kerron rakkaudesta, sekä kuolemasta. Mä kerron vaan perusasioista, jos ei kiinnosta, käänny takas. Mä kerron omalla tyylilläni.
Tänään hän avasi kaappinsa viimeistä kertaa, ja lopulta sulki sen. Lukitsi visusti muilta. Seuraava omistaja, pitäisi ehkä sitä hyvin. Viimein hän astui ulos porteista, syli täynnä kirjoja. Tämä oli pieni kaupunki, suurien tähtien joukossa. Joillekkin se vain merkitsi enemmän. Mutta elämä jatkuisi, kuten joku viisas on joskus sanonut. Sanokoon vaikka tällä hetkellä, mutta hänestä tuntui, että elämä oli loppunut nyt. Se ei enää jatkuisi. Opiskelu jatkuisi, ja elämän esittäminen, mutta voisiko koskaan olla täydelinen ja kokonainen. Retorisia kysymyksiä voi aina esittää. Aina tuntuu kuin pala itsestään puuttuisi. Kaikista maailman ihmisistä on vaikea löytää sitä oikeaa palaa, palapelin viimeistä palaa, joka antaa täydellisyyden oranssille ja punaiselle auringonlaskussa.
Ei. Hänen elämänsä loppuisi tähän, hän olisi nyt matkansa päässä.
Lukio lähestyi ja uudet kasvot. Ei hän uusia kaivannut vaan vanhoja.
Naulat iskeytymässä sateen varjon läpi; suoraan sydämeen. Kuin Tirlittan, hän ojensi sydämelle nenäliinan. Oli totta että sydämeen mahtuu vain yksi m. Menetetyt vuodet.
Mennyttä ei saa takaisin ja aina voi toivoa. Mitä olisi tehnyt toisin, mitä paremmin, mihin olisi keskittynyt. Ei sitä silloin voinut tietää.
Hän käveli pitkin jalkakäytävän kiveystä kuivatellen nenäliinaa. Nenäliina oli sininen, märkänä lähes musta.
Yhden kirjan, sen vihreän, ehkä kemian, välistä putosi jokin paperi, jota hän ei vaivautunut nostamaan. Se paperi tuskin merkitsi mitään. Muutama kaava, miten magnesium syntyy, onko se nyt niin tärkeää? Ei, hän vastasi itselleen päänsä sisällä ja jatkoi kävelyä.
Hänen kasvojaan huuhtoi kylmä sade ja tuuli ja posket olivat punaiset. Ei ilma muistuttanut kevättä, ei sen paremmin kesääkään. Silti siellä oli käveltävä. Viimeinen kerta tätä samaa tietä, takaisin kotiin.
---
Veikkaan tosiaan kaks vuotta vanhaks tätä... Tai jotain sinnepäin.
Tykkään kirjotella ajatuksen virtaa. Vähän korjailin tätä ja pikkusen jatkoin.
Ehkä joku tajuaa? : )