IRC-Galleria

-Harhaa-

Tippuu maahan usvaiseen
pisara, kaiken valaisten.
Se kaikuu aivan tavattomasti
ja huomaan kupolissa
olevani.

Tunnustelen ympäristöäni.
Se tuntuu täysin normaalilta.

Kukkien tuoksua
Sateinen ruoho
varpaiden alla
lintujen viserrys…
Se kuuluu kaukana.
Se ei kaiu
kuin vuodattamani kyynel.
Koska tämä kaikki
on vain harhaa.

Kaikki mitä:

tunnen
näen
kuulen
aistin…
On vain ympäristöni ansaa.

Tietoa siitä, että on
toivoa.
Tietoa, on kaikki
kaunista.

Aurinko paistaa kirkkaana
se lämmittää kalliot
mutta
ei minua.
Sillä kupolissani vallitsee
Ikitalvi.
Ja minä jäädyn sisältä
nähdessäni sen kaiken.

Puiden havina tuulessa
monen väriset kukat, hyönteisten
ympäröimänä
auringon paahde, korkealla
taivaalla.

Huuleni sinertyvät
yrittäessäni koskea, tuota
kukkaa
sormeni pysähtyy
näkymättömään ja sileään
kovaan ja kylmään pintaan

Lasikupoliin ympärilläni.
Silmäni kostuvat, pikkuhiljaa
sen tajuan.

Ei ole kaunista maisemaa
ei ruohoa varpaiden alla.
Ei perhosia niittykukissa
tai aurinkoa taivaalla.

Kuulen lintujen laulavan
mutta se on vain harhaa
kuulen lehtien havinan
sekin
on harhaa.

Istahdan alastomana
vaikka tunnen vaatteet päälläni.

Suljen vettyneet silmäni.
Kadottaen sen kaiken
mielestäni.

Tuntemukseni
näkemäni
kuulemani
aistimani.

Kaiken sen harhan.

Nukahdan mietteisiini
unohdun ajatuksiini

Vielä joskus
tuo lasi
minut eristävä
rikkoutuu.

Vielä joskus
tuonne niitylle palaan.

Tuntien muutakin
kuin sileän ja kylmän
kupolini pinnan.

-Matka-

Jahtaan autoa,
Sinistäkö?
Punaistako?
Sitä en tiedä.
Olen sokea,


Sokea tunnoilleni,
Näölleni,
Kuulolleni,
Ympäristölleni.
On vain pakokaasuja,
outoja hajuja,
minä,
ja pimeys!


Tunnen asfaltin polttavan
Tassujeni alla.
Se lyö kipinää,
Mutta jatkan juoksemista.
Ruumista särkee,
Tiedän,
Pitäisi pysähtyä!
Sitä en tee!
Jo pentuna minulle opetettiin
Älä ikinä tee niin!
Vaan juoksemista jatka,
Kunnes auton saat kiinni.
Raskas taakka se on,
Tiedän,
Älä anna sen lannistaa,
Vaan jatka vaan,
kohti jotain suurempaa.


Vaalean karvani alla,
Huohotan.
Turkkini,
Joskus,
niin kaunis,
Kiiltävä.
Ollut se on.
Vaan nyt,
Takkujen peittämä,
likainen, öljyinen,
ja haavainen,
Eloton.
Aivan niin kuin tassunikin,
Jättävät tiehen,
verisiä jälkiä.


Tunnen auton.
Se parin metrin,
on päässä
Haistan auton,
En voimiani säästä.
Kohta,
aivan kohta,
Sen kiinni ajan…
Kohta!

Tunnen hännässäni kipua.
En käänny katsomaan.
Tietämättä,
mikä siellä odottaa.
Tämän raskaan taakan kanssa,
Matkaa jatkan.
Se sattuu!
Valtavasti särkee,
Jokainen askel.
Kunnes tunnen,
Takanani painon,
Se minut
tieltä repäisee!
Olen viimein pysähtynyt,
Voihkimatta
Makaan hiljaa,
liikkumatta.
Olenko kuollut?
Ei,
mutta kipu hännässäni,
on lakannut.
Yritin hännästäni,
jälkiä etsiä
Niitä ollut ei!
Ei jälkiä hampaista,
Ei jälkiä tuskasta,
Jälkiä minkäänlaisesta taakasta.


Maasta kohotan pääni,
Käännän kuononi,
Kohti auttajaani.
Kuulen räsähdyksen kauempaa,
Se saa minut mietteistäni havahtumaan.
Jahtaamastani autosta,
ääni,
Tuo kolkko,
Kuului.
Se suistui tieltä,
jään peittämältä.
tippui sillalta kaidattomalta
tuhoutui tieltä pudoten,
aivan kokonaan hajoten.


Sitä kuuntelen,
Kylmät väreet,
selässäni kulkien.
Vieressäni toinen,
Koira mustavalkoinen
Katsoi minua,
Säälien.


Nyt tajuan sen,
Vaikka en
Kykene näkemään
Edes eteenikään.
Tämä on se taakka,
Joka suisti minut tieltä,
Jäiseltä.
Nyt tiedän
vasta sen.


Käännän pääni,
Jälleen kohti,
auttajaani.
Hän hymyilee minulle,
Tunnen sen.
Tunnen hänet,
Kuin päivän eilisen.
Kiitos sisareni,
Ajattelen,
Ulvoen.
Ulvon kiitosta siskolleni,
Ulvon tuskaa sisältäni.
Ennen kaikkea,
Pimeydelle ulvon!
Sen tuomille kivuille,
Sen houkutuksille.
Ja hajonneelle autolle ulvon.


Minäkin tuolla,
Rotkossa,
Olla voisin.
Vaan enpä kuitenkaan!
Elossa säilyin,
Jatkaakseni matkaa.


Nyt uskon sen,
Oman arvokkuuden,
Loppuun palaa,
En saa.
Autoa jahtaamaan milloinkaan,
Jäädä ei saa.
Se silkkaa tuskaa tuo,
Ei mitään hyvää,
Mulle se suo.


Nyt uuden sivun,
Elämästäni käännän.
Valmis,
En vielä oo.
Siis pitääkö kääntyä
Taisteloon?


Ei!
Vain itselle siinä,
Hallaa tekee.
Siis,
Älä anna elämän
Valua veteen!


Näin ajattelen,
Takaa luppakorvien.
Elämä!
Tahdon,
kokkea sen.
Juosta,
yli esteiden,
Taistella,
Vastaan kyynelten.
Uskoa,
Päivään huomiseen,
Jatkaa,
Kauas tulevaisuuteen.

Niin.. oletteko koskaan pohtineet asiaa syvällisemmin? koiraihmiset, niitäkö jotka omistavat koiran ja niitä, jotka vain pitävät koirista paljon? Onko se todella noin mustavalkoista, että se jakautuu noihin kahteen määritelmään? Oman itseni kohdalla olen huomannut asian olevan aivan toisin. Ja minusta se on enemmän! ^^