IRC-Galleria

Tästä on nyt reilu puolitoista vuotta. En tiedä mikä minua ennen sitä oli vaivannut, mutta siitä hetkestä eteenpäin elämäni on ollut erilainen.

Tuo päivä oli 4.5.2008. MP kohtasi kotikentällään sarja-avauksessa PK-Keski-Uusimaan Keravalta. Olin aikaisemminkin käynyt katsomassa Mikkelin Palloilijoiden peliä, mutta tuo peli oli ensimmäinen sellainen peli, jonka itse muistan.

Peli ei ollut kaunista. Kenttä oli vielä osittain harmaa talven jäljiltä. Pelaajat eivät olleet erityisen taitavia. Mutta se, että he pelasivät edessäni, oikeasti. He eivät ole mitään televisiosta näkyviä hahmoja, joihin minulla on yhtä paljon samaistumispintaa kuin Paris Hiltoniin.

Istuin katsomossa iäkkäämmän miesjoukon edessä, jotka muistelivat innolla 70-luvun Suomen Cupin finaaleita. Katselin ympärilleni olevia ihmisiä. Tunsin kuuluvani joukkoon. Kun 38 minuutilla Miikka Oinonen viimeisteli lopulta voittomaaliksi jääneen osuman, spontaanisti juhlin maalia. Ihmiset ympärillänikin tekivät niin. Ihmeellistä, ei tälläiseltä peli television välityksellä tunnu.

Puoliajalla hain perinteisen puoliaika-makkaran. Paljon ketsuppia. Siinä makkarata syödessäni eräs mies kommentoi Celtic-huiviani ja keskustelimme aikoinaan paljon keskustelua herättäneestä yrityksestä liittää Celtic ja Rangers valioliigaan. Taas sama outo tunne tuli. Aitoja ihmisiä. Aitoja tunteita. Ei mitään säälittäviä yrityksiä kuulua yhteisön jäseneksi, johon et oikeasti kuulu.
Sitä ennen olin katsonut jalkapalloa lähinnä televiosta, vaikka samalla lähellä pelattiin oikeatakin jalkapalloa.

Sen kesän kävin säännöllisesti MP:n peleissä. Aloin tuntemaan pelaajat. Huomasin säännöllisesti miettiväni joukkueen tulevaa kokoonpanoa seuraavaan peliin tai miettiväni edellistä ottelua.

Nyt puolitoista vuotta myöhemmin olen kokenut paljon asioita. Olemme perustaneet MP:n kannattajaryhmän, Sinisen Osaston. Olemme organisoitu joukko, joka laulaa, huutaa ja metelöi katsomoissa ja niiden ulkopuolella kannustaen MP:tä kotona ja vieraissa.

Edellinen kausi oli ikimuistoinen. Sen ehkä hienoin yksittäinen hetki oli kärkikamppailu MP-Gnistan Mikkelin Urheilupuiston kauniissa iltavalaistuksessa. Juuso Kangaskorpi oli hiipinyt puolustuslinjan taakse. Nuori Sami Kariniitty syötti ehkä kauneimman syötön ikinä, täydellisesti ajoitetun läpisyötön Kangaskorvelle. Sen jälkeen hän kiersi Gnistan-maalivahti Vesterisen eikä enää Gnistan-pakin maahan riuhtaisukaan pystynyt häntä estämään. Maassa maaten, käsi ympäri kääntyneenä Kangaskorpi viimeisteli koko kesän upeimman maalin. Koko Urski räjähti upeaan huutomyrskyyn tuolloin. Itselläni ainoat muistikuvat tuosta ovat lähinnä sekavia. Muistan sen infernaalisen tunteen.

Sinä hetkenä olin erityisen ylpeä meistä. Olin ylpeä saadessani olla osana tuota hienoa porukkaa, Sinistä Osastoa. Olin ylpeä saadessani olla mukana paikallisessa jalkapallossa. Olin ylpeä saadessani olla mukana katsomassa, kun pala mikkeliläistä jalkapallohistoriaa kirjoitettiin. Olin ylpeä itsestäni.

http://www.youtube.com/watch?v=OeVxBVfeX5c

Ennen luulin tietäväni miltä tuntuu kannattaa jalkapalloseuraa. En todellakaan tiennyt. Nyt tiedän.