IRC-Galleria

Joo, joo, tiedän että on toooosi kypsää alkaa täällä valittamaan, mutta puranpahan asiaa nyt edes jotenkin...



On se jännä juttu... Jännä juttu miten vanhat kaverit vaan tuntuvat unohtuneen, vaikka aikaisemmin on niin vannotettu yhdessäoloa ja yhteyden pitämistä. Nämä "yhteydenpidot" tosin tuntuvat jääneen siihen, kun pitää jostain tärkeästä asiasta pari sanaa vaihtaa ja sen jälkeen taas vaihteeksi hiljaisuus... Kyllä sitä yhä muistaa, kuinka joskus puhuttiin ties mistä turhasta asiasta vaikka kuinka pitkään, sovittiin tapaamiset ja jatkettiin juttua livenä.

Ja nykyään... Sitä yksinäistä, petettyä oloa on vaikeata ilmaista kunnolla, jos ja kun on taas jostain lukenut kuinka muut ovat taas pitäneet hauskaa keskenään ja kuinka minä en ole asiasta kuullutkaan, vaikken sinällään edes kauhean kaukana asuisi eli voisin kyllä paikalle tulla. Ei siihen kai voi muuta sanoa kuin kiitos... Kiitos kun olit joskus ystäväni. Kai sitä nyt pärjää...

Pärjää, kun näkee uuden "harrastuksensa" myötä parempia, luotettavampia ihmisiä kerran tai pari kuussa (,mikä kyllä on liian vähän). Heidän kanssaan on puhunut asioista ja kertonut heille asioista, joista ei vanhoille kavereilleen edes haluaisi mainita. Voiko sitä sanoa itsekkääksi teoksi?! Jos vanhat kaverit eivät kerro minulle erinäisistä asioista ja tapahtumista, niin miksi minun sitten pitäisi yksityiselämästäni kertoa jotain heille?! Vai pitääkö seuraavaksi yksinäisyydestä valittaa, että he alkaisivat säälimään ja kutsuisivat ehkä siksi mukaan?! Ei kiitos. Olkoon sitten niin.
Sitä arvostaa näiden uusien ystäviensä kanssa vietettyjä hetkiä enemmän kuin mitään muuta aikaisemmin. Heidän seurassaan on hauskaa ja saa nauraa aidosti tai näyttää muitakin tunteitaan avoimemmin.

Välistä luonnollisesti tuntuu siltä, että oma rakas on se ainoa, joka tunteistani välittää, haluaa kuulla niistä ja lohduttaa. Tuntuu kuin kasvoilla olisi muille näkyvä hymyilevä, tyyni naamio, jonka alla olevat tunteiden myllerrykset paljastetaan vain tälle yhdelle sydämelle. Siltikin kaksin ollessamme ei näitäkään asioita oteta esille. Sitä vain nautitaan toistemme seurasta ja rauhoitutaan. Siinä ei ole mitään väärää, jos toinenkin toimii samoin eikä kerro pahoista asioistaan.
Kai sitä nyt toivoo entistä kovemminkin että saisi sen opiskelupaikan Helsingistä. Ehkä sitten ei pitäisi enää olla niin yksin ja kaikki entinen voisi jäädä taakse.
Tosiaankin, miksi ne hyvät ihmiset asuvat aina niin kaukana?! On ikävä teitä ja haluan nähdä taas...