IRC-Galleria

Tuntemattoman kirjoittajan tarinassa kerrotaan Seattlen olympialaisista, joissa yhdeksän urheilijaa, kaikki fyysisesti tai psyykkisesti vammaisia, seisoi
lähtöviivalla valmiina sadan metrin juoksuun. Lähtölaukaus kajahti ja kisa
alkoi. Kaikki eivät juosseet, mutta kaikki halusivat osallistua ja voittaa.
Kilpailijoiden juostessa yksi heistä kaatui, teki muutaman kuperkeikan ja alkoi itkeä. Muut kuulivat hänen itkunsa. He hidastivat ja katsoivat taakseen,
pysähtyivät ja palasivat kaatuneen luokse, kaikki kahdeksan. Tyttö, jolla oli Downin syndrooma, istui kaatuneen viereen, halasi tätä ja kysyi: ”Tuntuuko yhtään paremmalta?” Sitten kaikki yhdeksän kävelivät rinta rinnan
maaliviivan yli.
Yleisö nousi seisomaan ja osoitti suosiotaan. Suosionosoitukset kestivät
pitkään.
Tarina jatkuu pohdinnalla: Ihmiset, jotka olivat todistamassa tapahtumaa, puhuvat siitä vieläkin. Miksi? Koska sisimmässämme tiedämme, ettei voittaminen
ole tärkeintä elämässä. Tärkeintä on auttaa toisia – silloinkin, kun se tarkoittaa omien voitonmahdollisuuksien menettämistä.
Vaikka kynttilästä sytytettäisiin tuli toiseen, liekki ei himmene.