IRC-Galleria

Helpottava huokaus, viimein se pitkä perjantai on ohi. Pitkä se olikin masuasukkini säikäytti, supistuksiltani en tuntenut noita pienoisia käsiä tai jalkoja. Mitä on tapahtunut, onko kaikki hyvin on muutama ensimmäinen kysymys...Sitten lähtee se mielikuvitus virtaamaan solkenaan, poljen jalkaa maahan ja yritän saada ajatukset pois, jotka joskus liiankin synkiksi muutuvat. Kyyneleet virtaavat pitkin poskia, raskausaikana on vaikea hillitä tunteitaan tällaisessa tilanteessa se on aivan turhaa. Soitan sairaalaan ja seuraava puhelinsoitto on taksikeskukseen.

Taksimatka tuntuu kestävän ikuisuuden, taksikuljettaja on täystörppö ja ajaa päin pyllyä sekä ei löydä sairaalaan. Jos tämä olisi ollut elokuvaa olisin heittänyt taksikuskin pihalle ja ottanut ohjat omiin käsiin käytänyt sitä navigaattoria!
Lapsen isälle tuli laitettua viestiä: Olen menossa sairaalaan, ilmoitan jos synnytän.
Vastaus oli tyhjää, vastaus oli ei mitään. Ei tullut tukiviestiä, ei viestiä: Haluatko että tulen seuraksi, Onko kaikki hyvin. Ei mitään, sai taas ajatuksen jollekin emme ole mitään ja toisille enemmän. Ihmiset joita en edes kunnolla tunne olivat huolissaan, innoissaan jos masuasukki haluaa syntyä, mutta ettei tuleva isä viitsi edes kommentoida mitään alle 7 sentin viestillä.


Sairaalassa sydän pomppaili tuhatta ja sataa kunnes pääsin vauvan sydänääniä kuulemaan. Huh helpotus rakkauteni on kunnossa. Tunsin itseni naurettavaksi samalla olo oli helpottunut ja onnellinen. Mitähän sitä ei masuasukin vuoksi tekisi. Jonkin ajan kuluttua pääsin ultraan jossa näin pienokaisen imevän peukaloaan eikä hänellä ollut tietoakaan hädästä.