Olipa kerran ujo, pieni tyttö, joka rakasti kirjoittaa tarinoita ja miettiä elämän suuria ja pieniä kysymyksiä, ainakin toisinaan, silloin kun sade hakkaa ikkunaa ja kaikki muut ovat jossain kaukana. Tyttö mietti suuria ja pieniä kysymyksiä, vaikka ei niihin vastausta aina tiennytkään. Useinkaan hän ei osannut vastata niihin, ja siitä syntyi taas uusi kysymys - kuka niihin osaisi vastata? Kuka olisi niin viisas? Millaisia vastaukset olisivat, pahoja ja rumia, vaiko kauniita? Haluaisiko hän jakaa tietämänsä vastaukset? Ja niin edelleen, yksi kysymys jatkui toiseen, kolmanteen, neljänteen, niin, että lopulta oli tuhannesti kysymyksiä ja vain pieniä, hataria vastauksia - jos edes niitäkään. Usein ei vastausta ollenkaan.
Eränää iltana tyttö mietti ystävyyttä. Sen kauneutta, sen suuria, salaperäisiä kysymyksiä. Hän yritti löytää ystävyyden huonot puolet, selvittää tuon tunteen kokonaan. Hänellä oli vain vähän ystäviä, ehkäpä kolme kaikkiaan, ja hekään eivät olleet mahdottoman läheisiä, eivät oikeasti. Tyttö ei lähes koskaan puhunut kysymyksistään ystävilleen, ei vaikka olisi kovasti halunnut. Menneisyys oli antanut hänelle varoituksen ihmisen petollisuudesta, tehnyt hänet araksi, epäileväksi, ja huonoksi puhujaksi. Kuunnella hän kyllä tahtoi, ja puhunutkin olisi, jos vain uskaltaisi.
Niin tyttö mietti ystävyyttä. Sitä milloin on hyvä ystävä, ja mikä tekee tosiystäväksi. Onko tosiystävyys sitä, että voi puhua mistä vain, sitä että voi halata ystävää milloin vain? Sitä, että voi luottaa ystävälleen syvimmät salaisuudet, että voi luottaa täysin ja olla rehellinen? Voiko sellaista saavuttaa? Voiko kahden (tai miksei useammankin) ihmisen välillä olla niin vahva side, että se kestää lähes kaiken mahdollisen? Tyttö unelmoi siitä, että saisi olla tosiystävänsä vierellä ja luottaa niin paljon, että voisi kertoa kaiken ja kysyä mitä vain, keskustella tuntikausia, puhua ja kuulla toisen puhuvan, ymmärtävän.
Joka aamu mietin:
"Mitä tänään tekisin?
Kuinka ajan käyttäisin,
miten pirteätä esittäisin?"
"Mitä tänään tekisin?
Kuinka ajan käyttäisin,
miten pirteätä esittäisin?"
Joka päivä ajattelen:
"Voisinpa olla onnellinen.
Nauttia pienistä hetkistä,
tavallisen ihmisen elämästä."
"Voisinpa olla onnellinen.
Nauttia pienistä hetkistä,
tavallisen ihmisen elämästä."
Joka ilta suunnittelen:
"Huomenna teen sen.
Aloitan uuden elämän,
johon mahtuu iloa enemmän."
"Huomenna teen sen.
Aloitan uuden elämän,
johon mahtuu iloa enemmän."
Helpottaa.
Lohduttaa.
Vihdoinkin jotain selviää.
Lohduttaa.
Vihdoinkin jotain selviää.
Pelottaa.
Hirvittää.
Mitä tulee tapahtumaan?
Hirvittää.
Mitä tulee tapahtumaan?
Harmittaa.
Turhauttaa.
Kauanko joutuu odottamaan?
Turhauttaa.
Kauanko joutuu odottamaan?
kun vaan joku
ymmärtää vois
ymmärtää vois
Sinä et puhuisi noin viisaasti
Jos tietäisit miltä tuntuu kaivata niin paljon
Että jokainen hengenvetokin tuntuu tikarilta keuhkoissa
Kun kipu on niin osa sinua
Että sen poissaolokin on kipua
Ei, sinä et tiedä kuinka paljon itse viilletyt arvet voivat painaa.
Jos tietäisit miltä tuntuu kaivata niin paljon
Että jokainen hengenvetokin tuntuu tikarilta keuhkoissa
Kun kipu on niin osa sinua
Että sen poissaolokin on kipua
Ei, sinä et tiedä kuinka paljon itse viilletyt arvet voivat painaa.
Sinä et neuvoisi noin tarkasti
Jos tietäisit miltä tuntuu
Kun pelkkä olemassa olokin sattuu niin paljon
Että sydänkin tuntuu lyövän vain
Koska ei osaa pysähtyä
Kun kaikki mistä elät kuolee kivun kautta
Kun kaikki mistä nautit syntyy kivusta
Ei, sinä et tiedä kuinka paljon itse viilletyt arvet voivat painaa.
Jos tietäisit miltä tuntuu
Kun pelkkä olemassa olokin sattuu niin paljon
Että sydänkin tuntuu lyövän vain
Koska ei osaa pysähtyä
Kun kaikki mistä elät kuolee kivun kautta
Kun kaikki mistä nautit syntyy kivusta
Ei, sinä et tiedä kuinka paljon itse viilletyt arvet voivat painaa.
