Hiljaisuus hajottaa minut, mutta se ei haittaa, koska en halua kuulla.
Sokeus rauhoittaa, minun ei tarvise nähdä epätäydellisyyttä tai vaatia itseltäni liikaa.
Tunnottomuus on tavallaan ihanaa. Ei kipua, ei sitä tunnetta, että eläisi.
En haluisi ymmärtää, mutta on pakko.
Nyt pitää nähdä ja kuulla. Siitä en pidä, vaikka tiedän että pystyn molempiin.
Kaikista vaikeinta on tuntea, sillä sitä en osaa.
En vaikka kuinka haluaisin.
En enää, ehkä joskus osasin, ehkä joskus tulen taas osaamaan,
tai sitten en. turha toivoa, voi pettyä. Osaanko sitäkään ?
Tälläistä on elämäni.
Tälläinen olen minä- tunnevammainen.