IRC-Galleria

Olin ulkona ja edessäni oli joku rakennuksen tapainen, jonka muotoa ei ihmisen termein kykene kuvailemaan. Olin juuri tullut sieltä, paikasta jota pitäisi kai kutsua helvetiksi, tai sen esikartanoksi. Ilma väreili ympärilläni, kaikessä oli joku ruskean kellertävä sävy. Vähän samanlainen kun millaisen aurinko tekee kesässä laskiessaan, kun varjot on pitkiä.

Ympärillä olevat rakennukset ja seinämät vaihtoivat hieman paikkaa ja olemustaan väreilyn mukana. Olin jo tottunut siihen, samoin siihen että hahmoja liikkui ympärilläni, ilmestyi ja hävisi. Samoin siihen että joskus tunsin hahmosta pelkän läsnäolon, joskus näin sen vieressäni kokonaan, ja joskus pelkän silhuetin. Näin kun eräs uusi tuttavani tuli kohti ja kysyi oloani.

Sanoin olevani ihan ok, tarvitsin vaan vähän pääni selkiytystä. Hän sanoi että tiesi mitä tarkoitan. Siinä sitten tutustuimme toisiimme ja istuimme jonkunlaisella hiekkapenkereen tapaisella. Rakennus mureni takanamme ja seuraavassa hetkessä se oli niin kun mitään ei olisi tapahtunut. Se ei tuntunut enää edes oudolta, vaan aivan normaalilta. Kerroimme siinä elämäntarinaamme toisillemme lämpimän ilman väreillessä ympärillämme samalla kun hiekka liikkui tuulessa, jota emme kuitenkaan tuntenut. Välillä toisen puheesta ei kuullut juuri mitään, välillä se kuului tulevan jostain todella kaukaa, ja välillä vierestä. Kaikki tämä muuttui ilman väreilyn mukana.

Tämä paikka oli todella outo. Toisaalta se sai pään huutamaan tuskasta ja sisuskalut vääntymään, mutta toisaalta se oli erittäin rauhoittava. Tunteet sekoittuivat toisiinsa niin että useampaa tunnetta pystyi tuntemaan yhtä aikaa. Aika ja paikka itsessään menetti merkityksensä. Niitä ei ollut, silti pystyimme keskustelemaan toisillemme normaalisti kun vaan olimme toisiamme riittävän lähellä. Silloin olimme tavallaan molemmat samassa vaikutuspiirissä.