IRC-Galleria

eukaryootteihin eli aitotumaisiin kuuluva kunta. Sienet erotetaan omaksi kunnaksi, koska niiden soluseinät koostuvat kitiinistä. Eläimillä ei ole soluseiniä ja kasveilla soluseinät ovat selluloosaa. Sienet myös hankkivat ravintonsa pääasiallisesti eri tavoin kuin eläimet tai kasvit. Sienillä ei ole kasveille tyypillistä lehtivihreää, jolla ne voisivat yhteyttää.

Arkikielessä sienistä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ruokasieniä. Ne ovat tiettyjen sienten maan päälle suvunjatkamistarkoituksessa kasvattamia itiöemiä.

Sieniä esiintyy Maan kaikissa elinympäristöissä. Loissienet tartuttavat eläimiä, kuten ihmisiä, muita nisäkkäitä, lintuja ja hyönteisiä. Vaikutukset vaihtelevat pienestä kutiamisesta kuolemaan johtavaan verenmyrkytykseen. Toiset loissienet iskevät kasveihin aiheuttaen tauteja, kuten juurten lahoamista. Lisäksi on pieni määrä sieniä, jotka loisivat toisilla sienilajeilla. Useimmat putkilokasveista toimivat sienten kanssa vastavuoroisessa yhteistyössä, jota kutsutaan sienijuureksi.

Ruokasienet sisältävät vaihtelevassa määrin trehaloosia eli sienisokeria. Joillakin ihmisillä on synnynnäinen entsyymipuutos, trehaloosi-intoleranssi, minkä vuoksi he voivat saada helposti vatsanväänteitä sieniateriasta. Joitain sieniä voi myös käyttää huumeina, kuten Psilocybe-suvun lajeja, joiden hallussapitokin on Suomessa kiellettyä. Suomessakin šamaanit ovat käyttäneet punakärpässientä helpottamaan loveen lankeamista.
Sisällysluettelo
[piilota]

* 1 Sienten ryhmitys
o 1.1 Sienten nimeäminen
* 2 Sienten rakenne ja osat
o 2.1 Sienisolu
o 2.2 Sienirihmasto
o 2.3 Itiöemä
o 2.4 Itiöt
* 3 Sienten elintavat
* 4 Haitalliset aineet sienissä
o 4.1 Sienimyrkyt
+ 4.1.1 Solumyrkyt
+ 4.1.2 Hermomyrkyt
+ 4.1.3 Muut myrkyt
o 4.2 Ympäristömyrkyt ja radioaktiiviset aineet
o 4.3 Sienisokerin imeytymishäiriö ja sieniallergiat
* 5 Sienten käyttötavat
o 5.1 Ravintona
+ 5.1.1 Sienten viljely
+ 5.1.2 Käyttö elintarviketeollisuudessa
o 5.2 Lääkkeenä
o 5.3 Sienten väriaineet
o 5.4 Käyttö pesuaineteollisuudessa
o 5.5 Kasvintuotanto
o 5.6 Menneisyyden käyttötapoja
o 5.7 Tulevaisuudennäkymiä
* 6 Lähteet
o 6.1 Viitteet
* 7 Aiheesta muualla

[muokkaa] Sienten ryhmitys

Sienet voidaan ryhmitellä eri tavoin. Sienten tutkimus on vielä kesken, minkä vuoksi muun muassa niiden luokittelu ja sen myötä myös tieteelliset nimet voivat vaihdella. Joitakin aiemmin sieniksi luokiteltuja eliöitä on siirretty kokonaan toisiin kuntiin, esimerkiksi limasienet siirrettiin alkueläinten kuntaan (Protozoa) ja munasienet siirrettiin värilevien kuntaan (Chromista).

Tällä hetkellä sienet luokitellaan lisääntymistapansa mukaan. Varsinaisiin eli aitosieniin kuuluvat seuraavat kaaret: piiskansiimasienet, yhtymäsienet, kotelosienet ja kantasienet. Nämä ovat ulkonäöltään ja elintavoiltaan hyvin erilaisia.

Piiskansiimasienet (Chytridiomycota) ovat mikroskooppisia sieniä, joilla on vapaasti siimoilla liikkuvia soluja. Sienten kaarista piiskansiimasienillä on eniten yhteisiä ominaisuuksia eläinten kanssa. Ne ovat saprotrofeja tai loisia ja vaativat ajoittaista kosteutta itiöidensä levittämiseksi. Jotkin anaerobiset piiskansiimasienet elävät märehtijöiden ruoansulatuselimistössä.

Yhtymäsienet (Zygomycota) ovat pieniä saprotrofeja, symbiontteja tai loisia, joista jotkut muodostavat sienijuurta eli endomykorritsaa. Ne elävät maaperässä elävillä ja kuolleilla kasveilla. Ne voivat myös olla elintarvikkeiden pilaajia, kuten leipähome. Toisaalta niitä käytetään elintarviketuotannossa esimerkiksi fermentoinnissa.

Kotelosienet (Ascomycota) ovat sienikunnan suurin kaari. Siihen kuuluu noin 30 000 lajia, mutta monia lajeja on yhä löytämättä. Kotelosienten nimi viittaa askukseen eli itiökoteloon, jossa itiöt syntyvät. Kotelosienten luokittelu on vielä kesken, mutta joitakin ryhmiä, kuten härmäsienet (Erysiphales) ja kotelomaljaiset (Discomycetes), on voitu erottaa. Kotelosienet voivat olla saprotrofeja, mykorritsasieniä tai loisia. Monet kotelosienet voivat olla sieniosakkaana jäkälässä. Kotelosienet elävät pääasiassa maalla. Ne käyttävät ravinnokseen yksinkertaisia sokereita, jotkut myös selluloosaa, kitiiniä ja pektiiniä. Monet kotelosienistä ovat kasvien tai eläinten patogeeneja. Kotelosieniin kuuluvat ruokasienistämme mörskyt (Helvella), huhta- (Morchella spp.) ja korvasienet (Gyromitra), mutta kotelosieniä ovat myös eräät homeet, hiivat ja härmät (Erysiphaceae) ja muina esimerkkeinä torajyvä (Claviceps purpurea) sekä koivun tuulenpesäsieni (Taphrina betulina). Tässä ryhmässä on monia ihmiselle tärkeitä sieniä, joita käytetään elintarvike- ja lääketuotannossa. Hiivoihin kuuluvat muun muassa jalot viinihiivat ja toisaalta eräät yleiset taudinaiheuttajat, kuten muun muassa emättimen tulehduksesta tunnettu Candida albicans.

Kantasieniä (Basidiomycota) pidetään sienten kehittyneimpänä kaarena, ja niiden uskotaan kehittyneen kotelosienistä. Kantasienten itiöt kehittyvät basidion eli itiökannan ulkopintaan. Kantasienten joukossa on saprotrofeja, patogeeneja, ektomykorritsasieniä ja hiivamaisia sieniä. Kantasienissä on mikrosieniä, kuten noet ja ruosteet ja suursieniä kuten hytykät eli hyytelösienet (Tremelalles) ja ehytkantaiset kantasienet, jotka tavataan jakaa itiöemän perusteella kääväkkäisiin, helttasieniin ja tatteihin sekä kupusieniin. Jaottelu on käytännöllinen, mutta se ei enää vastaa sienten tieteellistä luokittelua. Kantasienten ryhmään kuuluu muun muassa suurin osa ruokasienistämme, mutta myös ruoste- (Uredinales) ja nokisienet, kuten esimerkiksi männyn tervaroso ja viljanoet.

[muokkaa] Sienten nimeäminen

Sienten suomenkieliset nimet perustuvat osin vanhoihin kansannimiin, jotka vaihtelivat paikkakunnittain. Nimistön yhtenäistämiseksi Suomen Sieniseura julkaisee sienten nimistöluetteloa. Sienten nimet ovat aina yksisanaisia (vrt. punakärpässieni Amanita muscaria ja punainen kärpässieni, joka voi olla mikä tahansa punalakkinen kärpässieni). Nykyiset sienikirjat noudattavat yleensä Sieniseuran nimiluetteloa.

[muokkaa] Sienten rakenne ja osat

[muokkaa] Sienisolu

Jotkin sienet, kuten hiivat, ovat yksisoluisia. Useimmat sienet muodostuvat solujonosta muodostuvista sienirihmoista. Sienisolua ympäröi soluseinä, kuten kasveilla, mutta se ei ole selluloosaa, vaan siinä on kitiiniä, kuten hyönteisten kuoressa. Soluseinän sisällä, solulimakalvon ympäröimässä solulimassa ovat soluelimet. Ne ovat samanlaisia kuin eläimillä ja kasveilla. Sienisolussa ei kuitenkaan ole viherhiukkasia.

[muokkaa] Sienirihmasto

Sienirihmasto voi kasvaa laajalle alueelle. Se muodostuu haarautuneesta sienirihmasta, joka muodostuu jonossa kasvavista sienisoluista. Rihma kasvaa vain päästään. Peräkkäiset solut ovat solulimayhteydessä väliseinässä olevan pienen aukon kautta. Vierekkäin kasvavista sienirihmoista muodostuu rihmastojänne, jonka voi havaita paljaalla silmällä. Rihmastojänteitä saa esiin vaikka kuorimalla kaarnaa lahonneesta puusta. Itiöpesäkkeet ja itiöemät muodostuvat rihmastosta sopivissa olosuhteissa.

[muokkaa] Itiöemä

Itiöemä on sienen suvullinen lisääntymisrakenne. Itiöemiä on useita erilaisia. Kantasienten itiöemän osat ovat jalka ja lakki. Lakin alapinnalla ovat heltat tai pillit. Lakin päällä ja jalan tyvessä voi olla jäänteitä nuoren itiöemän ulkosuojuksesta. Jalan ympärillä oleva rengas on jäänne helttoja suojanneesta sisäsuojuksesta. Sienen malto koostuu rihmoista ja on siksi yleensä säikeistä. Mallossa voi olla maitiaisnestettä.

[muokkaa] Itiöt

Sienet lisääntyvät ja leviävät itiöidensä avulla. Sienten itiöt eivät eroa muista sienisoluista rakenteensa puolesta. Mikä tahansa rihmastosta erkaneva solu voi siis olla itiö. Sienillä on kahdenlaisia itiöitä, suvuttomia ja suvullisia. Suvuton itiö syntyy kuroutumalla sienirihman ylöspäin kasvavan haaran päästä. Suvuttomia itiöitä syntyy myös yhtymäsienten ja piiskansiimasienten itiöpesäkkeessä eli sporangiossa. Jälkimmäisten itiöt voivat liikkua. Suvulliset itiöt voivat olla haploideja tai diploideja. Tyypillisesti suvulliset itiöt syntyvät kahden erityyppisen rihmaston sekoittaessa perintöaineksensa, jolloin alkaa itiöemän kasvu. Itiöt kehittyvät itiöemän itiökannassa. Kypsyttyään ne leviävät tuulen mukana laajalle alueelle. Sopivalle kasvualustalle päätyvä itiö itää kärjestään ja alkaa kasvaa sienirihmaksi.

[muokkaa] Sienten elintavat

Useimmat sienet ovat heterotrofeja eli toisenvaraisia. Sienet absorboivat eli imevät itseensä ravintoa kasvualustastaan. Sienten entsyymit pilkkovat suurimolekyylisiä aineita, kuten selluloosaa, tärkkelystä ja ligniiniä pienimolekyylisiksi aineiksi hajottaen samalla kasvualustaansa.

Sienet luokitellaan ryhmiin ravintonsa mukaan seuraavasti:

* Saprotrofit ovat lahottajia, jotka elävät kuolleella orgaanisella aineella. Lahottajasienet vapauttavat kivennäisaineita orgaanisista aineista takaisin vesiliukoiseen muotoon kasvien käytettäväksi. Saprotrofeja ovat esim. ukonsienet (Macrolepiota) ja mustesienet (Coprinus).

* Nekrotrofit ovat patogeeneja eli taudinaiheuttajia, jotka tappavat isäntäeliön ja käyttävät tämän kuollutta solukkoa ravintonaan. Nekrotrofeja ovat useat käävät ja mesisieni (Armillaria).

* Biotrofit elävät ja lisääntyvät elävissä organismeissa. Niitä kutsutaan loisiksi, mikäli ne ovat haitallisia isäntäeliölle. Loissienet ottavat ravintonsa isäntäeliön soluista. Solun kuollessa sieni levittäytyy sen naapureihin. Monet kasvitaudit ovat biotrofisten sienten aiheuttamia. Biotrofeja ovat esim. ruostesienet ja nokisienet.

Biotrofiset sienet voivat myös elää isäntäkasvin kanssa symbioosissa kasvin juurien ja sienirihmaston muodostaman sienijuuren eli mykorritsan välityksellä. Arviolta 80 prosentilla maakasveista on sienijuuri.[2] Mykorritsasienet kuljettavat maasta kasville vettä ja kivennäisaineita. Ne voivat jopa tuhatkertaistaa pinta-alan, jolta juuri saa vettä. Mykorritsat parantavat kasvin taudinkestävyyttä. Kasvilta sieneen kulkee kasvin syntetisoimia hiilihydraatteja. Mykorritsan lähiympäristöön syntyy mykorritsosfääri, jossa on muuta maaperää enemmän bakteereja ja mikro-organismeja. Mykorritsasieni voi tunkeutua kasvin juuren soluihin ja muodostaa endomykorritsan tai ympäröidä juuren ja muodostaa ektomykorritsan. Monet suomalaiset metsäpuut ovat riippuvaisia ektomykorritsasta. Jotkin sienet voivat muodostaa mykorritsan vain tietyn kasvin kanssa, ja ne on usein nimetty isäntäkasvinsa mukaan, esimerkiksi koivunpunikkitatti (Leccinum versipelle). Mykorritsasienet selviävät myös puuainesta lahottamalla esimerkiksi hakkuualueilla.

Joidenkin sienten tiedetään myös saalistavan ravinnokseen pieneliöitä rihmastoonsa muodostuvien kemiallisten tai mekaanisten ansojen avulla.

[muokkaa] Haitalliset aineet sienissä

Sienissä on monia ihmiselle haitallisia aineita. Osa niistä on sienten tuottamia kuten sienimyrkyt. Osa on peräisin ympäristöstä kuten ympäristömyrkyt ja radioaktiivinen säteily. Lisäksi sienet voivat aiheuttaa allergiaa ja yliherkkyysoireita.

Myrkkysienillä ei ole mitään yhteisiä ominaisuuksia, jotka helpottaisivat niiden tunnistamista. Ne voivat olla miedon makuisia, ja eläimet voivat syödä ihmiselle myrkyllisiä sieniä. Monilla ruokasienillä on myrkyllinen näköislaji. Esim. herkkusieni (Agaricus bisporus) ja valkokärpässieni (Amanita virosa) ovat nuorina hyvin samannäköisiä. Myrkytysoireiden aiheuttaja on usein tuntematon sieni. Kuolemaan johtavat myrkytykset ovat Suomessa harvinaisia. Sienten myrkyllisyys vaihtelee tappavan myrkyllisestä lievästi myrkylliseen. Osa myrkyistä voidaan poistaa esikäsittelyllä, kuten ryöppäämällä.

[muokkaa] Sienimyrkyt

[muokkaa] Solumyrkyt

Solumyrkyt ovat soluja tuhoavia myrkkyjä. Ne vaikuttavat sisäelimiin, erityisesti maksaan ja munuaisiin, joiden toiminta on vilkasta. Niiden vaikutukset ovat peruuttamattomia. Myrkytysoireet ovat kaksivaiheiset. Varhaisoireet (oksentelu, vatsakipu ja ripuli) ilmaantuvat 4–24 tunnin kuluttua sienen nauttimisesta. Jonkin ajan kuluttua oireet häviävät, mutta alkavat uudestaan muutaman vuorokauden kuluttua, koska munuaiset ja maksa ovat vaurioituneet. Solumyrkkyjä on kolme pääryhmää:

* Syklopeptidejä (amatoksiineja ja fallotoksiineja) on erityisesti kavalakärpässienessä (Amanita phalloides) ja valkokärpässienessä sekä pikku-ukonsienissä (Lepiota), nääpiköissä (Galerina) ja kuupikoissa (Conocybe). Syklopeptidit vaikuttavat maksan toimintaan. Ne pysäyttävät solujen proteiinisynteesin. Ne eivät tuhoudu kuumennettaessa tai kuivaamalla. Myrkytys vaatii sairaalahoitoa. Hoitokeinoja ovat muun muassa vatsahuuhtelu ja veridialyysi. Potilaista toipuu noin 80 prosenttia.[3]
* Orellaniinia on erityisesti seitikeissä (Cortinarius). Se tuhoaa ensisijaisesti munuaiskudosta. Varhaisoireet ovat lievät. Latenssiaika munuaisvauriosta kertoviin oireisiin voi olla jopa pari viikkoa. Oireita ovat muun muassa väsymys, suun kuivuminen, jatkuva virtsaamistarve, alavatsasärky ja lihassärky. Lopulta virtsaneritys lakkaa kokonaan. Orellaniinimyrkytystä voidaan hoitaa keinomunuaishoidolla eli hemodialyysilla. Voidaan myös tehdä munuaisensiirto.
* Gyromitriiniä on korvasienissä (Gyromitra). Se on vesiliukoinen yhdiste, joka hajoaa keitettäessä ja haihtuu veden mukana sienten kuivaamisen yhteydessä. Korvasienten ryöppäyksen yhteydessä haihtuva vesihöyry voi hengitettynä aiheuttaa myrkytyksen. Tuore korvasieni on tappavan myrkyllinen. Gyromitriini vaikuttaa sekä maksaan ja munuaisiin. Lisäksi sen on todettu pitkäaikaiskäytössä lisäävän syöpäriskiä. Gyromitriinimyrkytyksen oireita ovat: väsymys, pahoinvointi, säryt, oksentelu, ripuli sekä keskushermosto-oireet, kuten rauhattomuus ja lihaskouristelu. Maksan alue tuntuu kovalta ja virtsaan erittyy verta. Myöhemmin virtsaneritys lakkaa. Ilman sairaalahoitoa potilas kuolee muutaman päivän sisällä. Hoitoina käytetään vatsahuuhtelua, dialyysia ja B6-vitamiiniruiskeita.

[muokkaa] Hermomyrkyt

Hermomyrkyt eli psykotrooppiset myrkyt vaikuttavat keskushermostoon ja mielentilaan. Oireet (hikoilu, sekavuus, harha aistimukset ja alentunut verenpaine) alkavat 1–4 tunnin kuluttua sienen nauttimisesta. Hermomyrkkyjä sisältäviä sieniä on käytetty monissa kulttuureissa hallusinaatioiden aiheuttamiseen ja uskonnollisissa rituaaleissa. Väli-Amerikassa käytettiin madonlakkeja (Psilocybe). Siperiassa ja Suomessakin šamaanit käyttivät punakärpässientä (Amanita muscaria) helpottamaan loveen lankeamista. Myrkytykset ovat yleensä tahallisesti aiheutettuja, kun sieniä on käytetty huumeena.

* Muskariini on ensimmäinen sienistä eristetty myrkky. Muskariinia on malikoissa ja risakkaissa (Inocybe spp.). Lisäksi sitä on punakärpässienessä, jonka mukaan se on nimettykin. Muskariini vaikuttaa parasympaattiseen eli tahdosta riippumattomaan hermostoon. Oireet alkavat muutaman minuutin kuluttua sienen nauttimisesta. Ensioireita on eritystoiminnan lisääntyminen: kyynelehtiminen, hikoilu, syljeneritys. Vakaviin myrkytyksiin liittyviä oireita ovat oksentelu, ripuli, näköhäiriöt, alhainen verenpaine ja keuhkoastma. Ensiapuna suositellaan oksennuttamista ja veden juomista. Sairaalassa tehdään vatsahuuhtelu.
* Muskimoli, muskatsoli ja iboteenihappo ovat muskariinille läheisiä yhdisteitä. Niitä on myrkyllisissä kärpässienissä.
* Psilosiinia ja psilosybiinia on madonlakeissa, ja ne aiheuttavat psilosiinioireyhtymän, joka ilmenee sydämen tykytyksenä, päänsärkynä, oksenteluna ja harha-aistimuksina. Yliannostus on tappava. Oireet alkavat nopeasti sienen nauttimisen jälkeen. Myrkytys on tiettävästi aina seurausta madonlakkien huumekäytöstä. Madonlakkeja on käytetty Väli-Amerikan intiaanikulttuureissa uskonnollisissa rituaaleissa. Psilocybe-sienten kerääminen, käyttö ja myynti ovat huumausainelain ja huumausaineasetuksen mukaan rikos Suomessa.[4][5]

[muokkaa] Muut myrkyt

* Ruoansulatuskanavaa ärsyttävät myrkyt aiheuttavat vatsanväänteitä ja pahoinvointia. Oireet alkavat noin tunnin kuluttua sienen nauttimisesta ja myrkytystila menee yleensä ohi itsestään. Oksentaminen nopeuttaa toipumista. Jos oireet tai oksentelu on rajua, tarvitaan nesteytystä sairaalassa. Toipuminen on yleensä täydellistä. Ruoansulatuskanavan oireilua aiheuttavia sieniä on paljon, eikä niitä kaikkia vielä tunneta. Monet ruokasienilajit, kuten rouskut (Lactarius), haperot (Russula) ja mesisienet sekä siitake, aiheuttavat oireita vain raakoina tai huonosti kypsennettyinä.
* Antabuksen tavoin vaikuttava harmaamustesieni (Coprinus antamentarius) sisältää kopriini-nimistä yhdistettä, joka yhdessä alkoholin kanssa aiheuttaa myrkytystilan. Oireet alkavat nopeasti. Niitä ovat metallin maku suussa, kasvojen punoitus, rintakipu, oksentelu ja ripuli. Myrkytys voi syntyä, vaikka alkoholin ja sienten nauttimisen välillä olisi useampi päivä. Nuijamalikka (Clitocype clavipes), piikkiukonsieni (Lepiota aspera) ja tauriontatti (Boletus luridus) aiheuttavat samankaltaisia oireita, mutta niistä ei ole löydetty kopriinia.
* Hemolyyttiset myrkyt aiheuttavat punasolujen hajoamista ja aiheuttavat anemiaa. Rusokärpässienen (Amanita rubescens) sisältämä hemolyyttinen myrkky hajoaa kuumennettaessa.
* Mustarouskun (Lactarius necator) on todettu sisältävän mutageenistä eli mutaatioita aiheuttavaa nekatoriinia. Myös joidenkin muiden sienten epäillään olevan mutageenisia, mutta tutkimustulokset ovat olleet ristiriitaisia.

[muokkaa] Ympäristömyrkyt ja radioaktiiviset aineet

Ympäristömyrkyt rikastuvat sienirihmastoihin ja itiöemiin. Tehokkaimpia ympäristömyrkkyjen rikastajia ovat nurmikolla ja lehtikarikkeessa kasvavat sienet, joiden rihmastot kasvavat maaperän saastuneessa pintakerroksessa; mykorritsasienet ja puuta lahottavat sienet eivät sisällä yhtä paljon ympäristömyrkkyjä. Myös radioaktiiviset aineet, kuten cesium kertyvät sieniin. Radioaktiivisten aineiden pitoisuus sienissä vaihtelee sienilajin ja kasvupaikan mukaan. Ruokasienistä mustavahakkaissa (Hygrophorus camarophyllus), orakkaissa, kehnäsienissä, kangastateissa (Suillus variegatus), rouskuissa, mustatorvisienissä (Craterellus cornucopioides) ja suppilovahveroissa (Cantharellus tubaeformis) radioaktiivisten aineiden pitoisuus voi ylittää EU:n raja-arvon. Korvasienet, lampaankääpä (Albatrellus ovinus) sekä kanto- ja mesisienet sisältävät vähiten radioaktiivisia aineita. Korkeita säteilypitoisuuksia sisältäviä sieniä voi satunnaisesti käyttää ravinnoksi, sillä liottaminen ja ryöppääminen poistavat suuren osan radioaktiivisuudesta.

[muokkaa] Sienisokerin imeytymishäiriö ja sieniallergiat

Myös myrkyttömät sienet voivat aiheuttaa oireita. Tällöin voi olla kyse sienisokerin imeytymishäiriöstä tai pilaantuneiden sienten aiheuttamasta ruokamyrkytyksestä. Sienisokeri eli trehaloosi on disakkaridi ja sen imeytymishäiriö eli trehaloosi-intoleranssi johtuu sienisokeria pilkkovan trehalaasientsyymin puuttumisesta elimistöstä. Sienisokerin imeytymishäiriö ilmenee tavallisesti ilmavaivoina sieniaterian jälkeen, mutta sienistä voi aiheutua oksentelua ja ripuliakin. Imeytymishäiriön yleisyydestä ei ole tietoa. Eniten trehaloosia on herkkutateissa (Boletus edulis), keltavahveroissa eli kantarelleissa (Cantharellus cibarius) sekä vaaleaorakkaissa (Hydnum repandum) että rusko-orakkaissa (Hydnum rufescens). Yksittäiset sienilajit voivat syötynä aiheuttaa allergisia reaktioita, mutta mitään luetteloa yleisesti allergisoivista sienistä ei ole. Toistuva altistus itiöpölylle esimerkiksi sieniviljelmillä voi allergisoida.

[muokkaa] Sienten käyttötavat

[muokkaa] Ravintona

Ei ole tietoa siitä, kuinka kauan ihminen on käyttänyt sieniä ravintonaan tai mitkä olivat varhaisimpia käytettyjä lajeja. Kiinasta on löytynyt 6 000–7 000 vuotta vanhoja kirjallisia lähteitä sienten ruokakäytöstä.

Eri puolilla ja eri aikoina Euroopassa sieniin on suhtauduttu hyvin eri tavoilla. Roomalaiset söivät mielellään sieniä, mutta germaanit ja muut pohjoisen Euroopan "barbaarit" väitetysti inhosivat niitä.lähde? Sieniruokakulttuurit ovatkin melko paikallisia, ja sienten käyttö on perustunut perimätietoon. Näin samaa sientä voidaan pitää yhdessä maassa herkullisena ruokasienenä ja toisessa kelvottomana tai jopa vaarallisena. Suomen sisälläkin on erilaisia sienikulttuureita. Itä-Suomessa sieniä on käytetty paljon, Etelä-Suomessakin jonkin verran. Länsi- ja Pohjois-Suomessa niitä alettiin käyttää vasta siirtokarjalaisten ja sienikirjojen myötä.

[muokkaa] Sienten viljely

Toistaiseksi osataan viljellä vain lahottajasieniä. Sienten viljely alkoi Kiinassa noin 1 000–1 500 vuotta sitten. Tältä ajalta on peräisin puunkorvien kirjoja, joissa opetetaan puunkorvien (Auricularia) viljelyä. Puunkorvia viljellään ja käytetään edelleen kaikkialla maailmassa. Käytetyin viljelysieni on herkkusieni (Agaricus), jonka viljely alkoi Ranskassa 1600-luvulla. Muita viljelysieniä ovat mm. siitake (Lentinula edodes) ja osterivinokas (Pleurotus ostreatus).

Sienten viljelyssä merkitsee puhtaus enemmän kuin ehkä minkään muun eliön kasvatuksessa. Viljeltävät sienet joutuvat helposti tappiolle kilpaillessaan muiden lahottajasienten ja -eliöiden kanssa, joten ne on pidettävä poissa. Varsinkin idätysvaiheessa, ennen kuin haluttu sienirihmasto valtaa viljelyalustan, on suuri vaara että väärä lahottaja-eliöstö valtaa sen ensin. Viljelyalustoita joudutaan siksi esimerkiksi pastöroimaan ennen idätystä. Kun sieni on vallannut alustan kokonaan, viljelmän "saastuminen" ei ole yhtä todennäköistä. Esimerkiksi bakteereiden tuloa sieni torjuu antibioottisin ainein. Kasvatettavat sienet eristetään ympäristöstä sienten, ei ympäristön suojelemiseksi.

Sienimöksi kutsutaan viljelyyn varattua huonetta tai rakennusta. Sienimön olosuhteet pitää pitää tarkasti tietyissä sienilajille sopivissa rajoissa. Sienten viljely sisäkasvien tapaan kotioloissa voi olla vaikeaa, sillä sienet eivät yleensä viihdy samanlaisissa oloissa kuin ihmiset, ja yleensä olosuhteet asunnoissa pitäisi pitää mahdollisimman epäsuotuisina sienten kasvulle talon rakenteiden suojelemiseksi homeelta. Jos lahottaja-homeet valtaavat viljelmän tai talon, niiden toiminnasta voi syntyä ihmiselle haitallisia itiöitä.

[muokkaa] Käyttö elintarviketeollisuudessa

Sieniä käytetään nykyään monien elintarviketeollisuudessa käytettävien aineiden valmistukseen. Sitruunahappoa saadaan nykyään Aspergillus Niger -nuijahomeesta. Hiiva on pisimpään käytössä ollut hyötysieni. Se muuttaa sokereita hiilidioksidiksi ja alkoholiksi, ja sitä on käytetty ja käytetään kohotusaineena ja käymisreaktiossa.

[muokkaa] Lääkkeenä

Alpeilta löytyneen noin 5 000 vuotta vanhan Ötzin eli Jäämiehen tavaroista löytyi taulakääpää (Fomes fomentarius) ja pökkelökääpää (Piptoporus betulinus), joita arvellaan käytetyn lääkkeenä. Kirjallista tietoa sienten lääkekäytöstä Euroopassa on noin 400-luvulla eaa. eläneen Hippokrateen kirjoituksissa. Sienissä on antibioottisia aineita, ja niitä on käytetty haavojen hoitoon eri puolilla maailmaa. Tuhkeloita (Lycoperdon) on käytetty haavanpuhdistuksessa Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Käävistä lehtikuusenkääpää, joitakin arinakääpiä (Phellinus igniarius) ja pakurikääpää on käytetty lääkkeenä eri tarkoituksiin. Kiinassa sienilääkkeet kuuluvat perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen. Ehkä tunnetuin esimerkki sienten lääkekäytöstä on penisilliini, jota tuottaa Penicillium chrysogenum -homesieni. Alexander Fleming huomasi sen bakteeriviljelmässään 1928. Penisilliini tappaa bakteerisoluja mutta ei vahingoita eläinsoluja. Penisilliinin löytöä on seurannut monien muiden sieniperäisten antibioottien löytäminen ja käyttöönotto.

[muokkaa] Sienten väriaineet

Sienissä on monia eri väriaineita, joita voidaan hyödyntää. Mustesienen helttamassaa on käytetty musteena, ja intiaanit käyttivät punaorakasta kasvomaalina. 1970-luvulla yleistyi sienten käyttö tekstiilien värjäyksessä. Monet sienet soveltuvat sienivärjäykseen, ja niistä saadaan värejä, jotka ovat muuten kasvivärjäyksellä vaikeita tai mahdottomia, kuten tumman punainen tai sininen. Värjäykseen sopivia sieniä löytyy ainakin seuraavista sieniryhmistä: veriseitikit, orakkaat, tatit ja käävät. Monet sienet ovat parhaimmillaan värjäyksessä yli-ikäisinä, jopa mädäntyneinä. Myös kuivatuilla tai pakkasenpuremilla sienillä voi värjätä. Eräissä sienissä on itseloistavia värejä, jotka kiinnittyvät hyvin villaan ja näkyvät ultraviolettivalossa kellanvihreänä.

[muokkaa] Käyttö pesuaineteollisuudessa

Sienten entsyymejä tuotetaan nykyään myös pesuaineteollisuuden tarpeisiin. Samat entsyymit, joilla sienet hajottavat kasvualustansa orgaanisia aineita, soveltuvat myös tahranpoistoon. Entsyymejä tuotetaan pensseli-, nuija- ja pallohomesienilajien puhdasviljelmillä.

[muokkaa] Kasvintuotanto

Gibberelliini on Gibberella fujikoroi -sienestä eristetty kasvuhormoni, jota valmistetaan teollisesti. Gibberelliini edistää kasvisolujen jakaantumista ja pituuskasvua.

[muokkaa] Menneisyyden käyttötapoja

Taulakäävästä on valmistettu taulaa, jota käytettiin tulenteossa sytykkeenä. Taulaksi kävivät käävän mallosta leikatut lastut. Taulaa valmistettiin myös liottamalla maltoa virtsassa tai tuhkalipeässä ja nuijimalla se levyksi, jota kuljetettiin rullalle käärittynä. Vanhimmat todisteet taulakäävän käytöstä tulenteossa ovat Britteinsaarilta 10 000 vuoden takaa.

[muokkaa] Tulevaisuudennäkymiä

Sienten soveltuvuutta ympäristömyrkkyjen hajottamiseen tutkitaan aktiivisesti. Lisäksi ligniiniä hajottavista sienistä yritetään eristää entsyymiä selluteollisuuden tarpeisiin.