IRC-Galleria

Oma suusi tuomitsee sinut,


Onko tuulenpieksäntä viisaan puhetta? Onko suuntäysi ilmaa viisaan vastaus? Puolustaisiko hän asiaansa turhin sanoin, puheilla, jotka eivät ketään hyödytä? Sinä teet tyhjäksi jumalanpelon, estät hiljentymästä Jumalan edessä. Oma syntisi sanelee sen minkä sanot, sinä otat omaksesi viekkaiden kielen. Oma suusi sinut tuomitsee, en minä, omat huulesi todistavat sinua vastaan.

Oletko sinä syntynyt ihmisistä ensimmäisenä? Onko sinut synnytetty ennen kuin vuoret luotiin? Olitko mukana kuulemassa Jumalan neuvonpitoa, sieltäkö olet siepannut viisauden? Mitä sinä muka tiedät, mitä me emme tiedä, ymmärtäisitkö jotakin, mitä me emme ymmärrä? Tässä on viisaita harmaapäitä, vanhempia kuin sinun isäsi.

Eikö Jumalan lohdutus sinulle riitä, sana, joka hiljaisena tuli luoksesi? Mikä saa sydämesi noin kiihdyksiin, miksi silmät noin pyörivät päässäsi? Miksi mielesi kääntyy Jumalaa vastaan, miksi annat sanojen ryöpytä suustasi?

Kuinka ihminen voisi olla puhdas, naisesta syntynyt nuhteeton? Eihän Jumala luota edes enkeleihinsä, taivaskaan ei ole hänen silmissään puhdas! Kuinka sitten kelvoton ja turmeltunut ihminen, joka juo pahuutta kuin vettä?


Minä puhun sinulle, kuuntele nyt! Kerron sinulle, mitä itse olen nähnyt, kerron, mitä olen oppinut viisailta miehiltä. He eivät salanneet isiensä tietoa. Näille yksin oli maa annettu, muukalaista ei heidän keskellään nähty.
Jumalaton viettää kaikki päivänsä ahdistuksen alla, sortajan vuodet jäävät vähiin. Hänen korvissaan kaikuvat uhkaavat äänet, keskelle rauhaa iskee tuho. Enää hän ei kuvittele, että voisi paeta pimeyttä, hän tietää, että miekka jo odottaa. Hän harhailee ruokaa etsien mutta ei löydä, hän tietää, että pimeyden päivä saapuu. Hätä ja ahdinko valtaavat hänen mielensä, ne hyökkäävät kuin sotaan valmiit kuninkaat. Hän kohotti kätensä Jumalaa vastaan! Uhmaten hän kävi itseään Kaikkivaltiasta vastaan, hyökkäsi niska köyryssä paksu kilvenkupu suojanaan. Jyhkeät olivat hänen kasvonsa, muhkeat hänen reitensä! Hän asettui autioiksi tuomittuihin kaupunkeihin, taloihin, joissa kukaan ei saa asua, jotka on määrätty pysymään raunioina. Enää hän ei rikastu, hänen mahtinsa ei kestä, hänen menestyksensä ei ole pysyvää. Ei hän vältä pimeyttä. Tuli korventaa hänen versonsa, Jumalan henkäys pyyhkäisee hänet pois. Ei hänen kannata luottaa olemattomiin, hän vain pettyy. Pelkkää tyhjää hän voittaa kaupoissaan. Se mies kuihtuu ennen aikaansa, hänen lehvänsä eivät koskaan puhkea kukoistukseen. Hän on kuin viiniköynnös, joka varistaa raakileina rypäleensä, kuin oliivipuu, joka karistaa äsken auenneet kukkansa.

Hedelmätön on jumalattomien joukko, lahjuksilla rakennetut talot syö liekki. Jumalattomat kantavat sisällään pahoja aikeita, he synnyttävät tuhoa, heistä sikiää pelkkää petosta.


Tekopyhät lohduttajat



Enpä kuule näitä puheita ensimmäistä kertaa! Parhaatkin lohduttajat - tehän vain lisäätte tuskaa. Joko lopetit, vai vieläkö piekset tuulta? Mikä panee sinut aina sanomaan vastaan? Tokihan minäkin osaisin puhua juuri noin. Jos te olisitte minun asemassani, kuinka taitavasti puhuisinkaan teille! Osaa ottaen nyökyttelisin teidän onnettomuudellenne. Minä rohkaisisin teitä kauniilla sanoilla. Minä lohduttaisin teitä huulteni puheilla.


Jos minä puhun, ei tuska hellitä. Jos pysyn vaiti, se ei minua jätä. Jumala, sinä olet ajanut minut uuvuksiin. Olet tuhonnut ihmiset, joiden keskellä elin. Sinä tartuit minuun tiukasti: minun sairauteni nousi syyttämään, se todistaa minua vastaan. Raivoissaan se käy kimppuuni ja raatelee minua, se kiristelee minulle hampaitaan. Viholliseni lävistävät minut katseensa terällä. Suu ammollaan he tuijottavat minua, pilkkaavat, lyövät poskelle, yhtenä joukkona he käyvät minun kimppuuni. Jumala jätti minut raakalaisten armoille, hän työnsi minut roistojen saaliiksi. Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta, ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi ja nosti sitten nuoliensa maalitauluksi. Hänen nuolensa osuivat joka puolelle ruumistani, säälimättä hän lävisti munuaiseni ja vuodatti sappeni maahan. Hän löi minuun haavan toisensa jälkeen, hän syöksyi kimppuuni kuin soturi.

Karkeasta kankaasta tein suruvaatteen, puin sen paljaalle iholleni. Olen painanut kasvoni maahan. Kyynelet polttavat poskiani, kuoleman varjo pimentää silmäni, vaikka käsiäni ei tahraa väkivalta ja vaikka rukoukseni on vilpitön.


Älä peitä minun vertani, maa! Älä tukahduta sen kostonhuutoa. Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa. Ystäviltäni saan osakseni vain pilkkaa, mutta minun silmieni kyynelet kohoavat Jumalan eteen. Kunpa olisikin joku, joka ratkaisisi ihmisen ja Jumalan välillä! Ratkaisisi, niin kuin asiat ratkaistaan ihmisten kesken. Vähät vuoteni ovat jo kuluneet. Aivan pian minä lähden tielle, jolta ei ole paluuta.

Henkeäni ahdistaa, päiväni pimenevät, hauta odottaa. Joka puolelta kuulen pilkkaa, pahat puheet vievät silmistäni unen. Aseta sinä itse pantti, takaa minut! Kuka muuten minut takaisi, kättä päälle lyöden? Sinä olet varjellut pilkkaajiani liialta älyltä - et anna heille aihetta voitonjuhliin.

Ystäville kyllä löytyy kestitystä, omien lasten silmät sumentaa nälkä.

Minusta on tullut kaikkien pilkkalaulu, ihmiset sylkevät minua silmille. Minun silmäni ovat surusta hämärtyneet, minun ruumiini on kuihtunut, se on pelkkä varjo. Kunnon ihmiset kauhistelevat kaikkea tätä: "Jumalaton saa vilpittömät järkyttymään." Ja silti, vanhurskas pitää suuntansa vakaana, se, jolla on puhtaat kädet, saa lisää voimaa.

Vaikka tulisitte minun luokseni kaikki, teidän joukostanne en löydä yhtäkään viisasta miestä. Päiväni haipuvat pois, tyhjiin valuvat kaikki minun aikeeni, kaikki sydämeni toiveet. Te väitätte yötä päiväksi, sanotte, että valo on lähellä, vaikka on aivan pimeää. Minullako toivoa? Kotini on tuonela, pimeyteen minä sijaan vuoteeni. Hautaani minä tervehdin: "Sinä olet isäni!" Madoille sanon: "Äitini, sisareni!" Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni? Se vaipuu minun kanssani tuonelaan. Yhdessä katoamme maan tomuun.