IRC-Galleria

Islamilaisen maailmanvallan pitkän historian aikana tuota suuruudenhullujen haaveiden ja paikallisia etuja ajavien keskipakoisvoimien välistä kuilua yritettiin kuroa umpeen kerta toisensa jälkeen asevoimin, niin että väkivallan käytöstä muodostui keskeinen elementti islamilaisessa poliittisessa kulttuurissa. Heti Muhammedin kuoleman jälkeen hänen seuraajansa Abu Bakrin oli tukahdutettava arabialaisten heimojen keskuudessa syntynyt laaja kapina. Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin tyytymättömät kapinalliset murhasivat umman johtajan kalifi Uthman ibn Affanin; hänen seuraajansa Ali ibn Abi Talib joutui puolustautumaan suurimman osan valtakaudestaan aseellisia kapinoita vastaan, joista huomattavinta johti Syyrian hallitsija mu'awiya ibn Abi Sufian, joka perusti umaijadien dynastian Alin salamurhan jälkeen. Mu'awiyan seuraajat onnistuivat pysymään vallassa pääasiassa turvautumalla voimakeinoihin ja käyttivät voimansa suurimman osan hallituskauttaan joutuessaan estämään tai tukahduttamaan kapinoita maailmanvallan eri puolilla. Sama koski myös abbasidien vuosisatoja kestänyttä hallintoa.
Länsimaiset tiedemiehet pitävät usein ottomaanien valtakuntaa poikkeuksena tästä aikaisemmasta kuviosta. Itse asiassa kalifaatti kohtelikin laajaa ei-muslimiväestöään lempeästi -- niin kauan kuin se tyytyi laillisesti ja yhteiskunnallisesti alistettuun asemaansa islamilaisessa hallinnossa. Kun nämä ryhmät uskalsivat kyseenalaistaa alistetun asemansa tai jopa yrittää irrottautua ottomaanien ikeestä, heidät muserrettiin raa'asti. Napoleonin Lähi-idän valloitusten ja 1.maailmansodan välisenä vuosisatana ottomaanit antautuivat suorastaan mässäilemään verenvuodatuksilla vastauksena alistamiensa eurooppalaisten kasnallisiin pyrkimyksiin. Kreikan itsenäisyyssota 1820-luvulla, Tonavan maiden kansannousut vuonna 1848 ja siihen liittyvä Krimin sota, 1870-luvun räjähdys Balkanilla, vuoden 1897 kreikkalaisten ja ottomaanien välinen sota -- ovat kaikki tuskallinen muistutus siitä, mikä hinta oli maksettava islamilaisen maailmanvallan hallinnon vastustamisesta.
Eikä tämä väkivalta rajoittunut vain ottomaaniseen Eurooppaan. Myös Turkin afroaasialaiset maakunnat olivat tuhon ja väkivallan näyttämöinä, vaikka niissä ei kansallishenki kytenytkään niinkuin Euroopassa. Ottomaanien armeija tai sen käyttämät joukot turvautuivat väkivaltaan wahhabi-kapinallisia vastaan Mesopotamiassa ja Levantissa 1800-luvun alussa, kansalaiskapinaa vastaan Libanonissa 1840-luvulla (joka kulminoitui vuoden 1860 verenvuodatuksiin Libanonin vuorella ja Damaskossa) ja kurdikapinallisten muodostamaa ketjua vastaa. Vastauksena armenialaisten kansallishengen heräämiseen 1890-luvulla Konstantinopoli tappoi kymmeniätuhansia -- joka oli esimakua siitä kauhusta, jota armenialaiset joutuivat aikanaan kokemaan 1.maailmansodan aikana.
Ei ole vaikea havaita tämän maailmanvaltaherruuden aikaista perintöä tämän päivän islamilaisessa maailmassa. Fyysinen voima on edellen pääasiallinen ellen sanoisi ainoa keino Lähi-idän poliittisessa keskustelussa. Kaikkialla Lähi-idässä ovat yksinvaltiaat yhä vallassa poliittisten instituutioiden sijaan ja kansalaisuus merkitsee mitä suurimmassa määrin samaa kuin alistuminen; valta on usein keskittynyt pienten, sortoa harjoittavien vähemmistöjen haltuun; esiintyy runsaasti uskonnollisia, etnisiä ja heimojen välisiä yhteenottoja; ja hallitsijoiden päällimmäisen kiinnostuksen kohteena on heidän oma hengissäpysymisensä.
Näiden olosuhteiden tuloksena ovat syntyneet maailman ahdasmielisimmät hallinnot. Poliittisia toisinajattelijoita painostetaan ja etniset ja uskonnolliset eroavuudet ratkaistaan taisteluin ja murhin puolin ja toisin. On vain mainittava mm. Syyrian joukkomurha, jossa 20,000 muslimiaktivistia tapettiin siellä 1980-luvun alussa tai Irakin shiia- ja kurdiyhteisöjen raaka kohtelu ennen vuonna 2003 alkanutta sotaa tai Sudanin hallituksen ja sen kanssa liittoutuneiden toteuttama kansanmurha Darfurissa. Myös Lähi-idän harrastamaa ulkopolitiikkaa on toteutettu raa'alla voimalla aina terrorismista ja vallankumouksista suoranaisiin hyökkäyksiin, joista on esimerkkejä liiankin kanssa ja jotka ovat meille liian tuttuja, jotta luettelisimme niitä tässä.
Näitä toimintamalleja vahvistaa se tosiseikka, että tänä päivänä islam tukeutuu jälleen imperialistisiin haaveisiinsa. Vaikka muslimien viimeinen suuri maailmanvalta onkin tuhottu ja kalifaatin valtaistuin tyhjä, on unelma paikallisesta ja alueellisesta maailmanherruudesta yhä voimissaan mitä suurimmassa määrin. Myös näennäisen maallinen panarabismin oppi on ollut eetokseltaan, maailmankuvaltaan ja imperialistisen näkynsä perusteella mitä islamistisin. Irakin pitkään palvelleen pääministerin Nuri Sadin sanoin: "Vaikka arabit ovatkin luonnollisella tavalla kiintyneet omaan maahansa, heidän kansallistunteensa ei rajoitu rajojen sisälle. Sen päämääränä on palauttaa varhaisen kalifaatin suuri suvaitsevainen kulttuuri".