IRC-Galleria

Antisemitismi

Historia paljastaa katkeran riidan, joka puhkesi seurakunnassa seitsemännen päivän sapatista kiinni pitävien ja niiden välillä, jotka halusivat hylätä sen, koska he tunsivat vastenmielisyyttä juutalaisia juuriaan kohtaan. Tämä riita koski suurimmaksi osaksi lähinnä itäistä kirkkoa, joka piti kiinni seitsemännen päivän sapatista ja Rooman latinalaista kirkkoa, joka hylkäsi sen.42

Rooman kirkon motiivina ei niinkään ollut halu pyhittää sunnuntai Herran ylösnousemuksen päiväksi, vaan pikemminkin sanoutua irti kaikesta, minkä juuret olivat juutalaisuudessa.43 Tämä oli mitä hatarin peruste muuttaa sitä, minkä Jumala on säätänyt ja pyhittänyt ihmisen parhaaksi (Jes. 58:13-14).

Tämän seurauksena sunnuntaista on tehty pakollinen jumalanpalveluspäivä, jota kutsutaan "Herran päiväksi" sen sijaan, että vietettäisiin seitsemännen päivän sapattia.

Rooma pani alulle "Herran päivän" saadakseen huomion kääntymään pois juutalaisesta sapatista ja pääsiäisjuhlasta. 44Mutta on selvää, ettei Rooman kirkon kannan taustalla ollut rakkaus, Raamattu tai Pyhän Hengen innoitus. Sen motivoijana oli sen sijaan antisemitismi (ja käytännöllinen poliittinen myönnytys pakanalliselle auringonpalvonnalle, jota käsittelemme seuraavassa luvussa).

Olkoot syyt mitkä tahansa, joka tapauksessa siinä vaiheessa, kun kirkko oli alkanut edes jossain määrin luopua sapatinvietosta, vähintään sata vuotta kirkkohistoriaa oli kulunut. Kun vertaamme sitä niihin lähes kahteen vuosituhanteen, jotka ovat kuluneet tähän päivään tultaessa, tuo aika näyttää lyhyeltä. Mutta sata vuotta riittää varsin hyvin vallanpitäjien tihutöihin (2. Tess. 2:7).

Auringon päivä

Neljännelle vuosisadalle tultaessa kirkosta oli tulossa huomattava poliittinen voimatekijä. Rooman keisarin Konstantinuksen tuella laillistettiin sunnuntai jumalanpalveluspäiväksi; Rooman valtakunnasta poistettiin seitsemännen päivän sapatin pyhittäminen. Mutta Konstantinuksen julistus ei määrännyt sapatinviettoa tai edes "Herran päivän viettoa", vaan pakanallisella nimellä kutsutun "Dies Solis" -päivän = Auringon päivän:

Kunnioitettavana Auringon päivänä levätkööt kaupunkien maistraatit ja asukkaat, ja
olkoot kaikki työpajat kiinni. Sen sijaan maaseudulla voivat maanviljelystä harjoittavat
ihmiset vapaasti ja laillisesti harjoittaa työtoimiaan; koska usein tapahtuu, ettei joku
muu päivä sovi yhtä hyvin kylvötöihin tai viinirypäleen istutukseen; niin ettei oikean
hetken käyttämättä jättäminen saisi aikaan taivaan runsaiden antimien
menettämistä.45
Tällä tavoin roomalaiskatolinen kirkko otti käyttöön "Auringon kunnioitettavan päivän" viettämisen roomalaisen tavan mukaisesti, jossa aurinkoa palvottiin erityisesti viikon ensimmäisenä päivänä. Siksi ei olekaan hämmästyttävää, että Rooman kirkon ehtoollisleipä oli muodoltaan samanlainen pyöreä kiekko kuin muinaisten egyptiläisten auringonjumala Osiriksen palvonnassa käytetty.46 Nyt eivät leipä ja viini olleet enää Herran ruumiin ja veren symboleja; maagisten loitsujen avulla nämä ainekset muuttuivat muka Hänen ruumiikseen ja verekseen kirjaimellisesti, joita on palvottava kuin Jumalaa:


Vastaten väitteisiin, joiden mukaan oli kysymys ainoastaan symbolisesta tai
hengellisestä läsnäolosta kirkko tuomitsi "jokaisen, joka kieltää, että meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri yhdessä, samoin kuin Hänen sielunsa ja jumaluutensa,
ja siitä syystä koko Kristus todellisesti ja aineellisesti sisältyy Pyhän ehtoollisen
sakramenttiin, ja sanoo, että Kristus on läsnä sakramentissa ainoastaan kuvaannollisesti
tai voimallaan".
...Siksi ei voida sanoa, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri ovat
läsnä "ainoastaan sakramentissa ja sitä vastaanotettaessa, mutta ei sitä ennen eikä sen
jälkeen, ja että Herran todellinen ruumis jää pyhitettyihin ehtoollisleipiin tai niiden
osiin, jotka jäävät yli ehtoollisesta".
Kun käsitetään Kristuksen läsnäolon jäävän tällä tavoin ehtoollisaineksiin, on vain
loogista, että kirkko palvoo "siunattua sakramenttia" [ehtoollisleipää] samoin kuin
se palvoo itse Jeesuksen persoonaa. Näin ollen Häntä on palvottava pyhässä ehtoollisen
sakramentissa kaikkein korkeinta kunnioitusta (latria) osoittaen myös ulkonaisin menoin.
Konkreettisesti tämä tarkoittaa, että "siunattua sakramenttia" on kunnioitettava
ainutlaatuisen juhlallisin menoin" ja "kannettava juhlallisesti paikasta paikkaan" ja
"asetettava julkisesti nähtäville ihmisten palvottavaksi".47
Vahvistaen Trenton kirkolliskokouksen ehtoollista koskevan päätöslauselman (Istunto 13: Decree on the Eucharist, luku 5; Denz. 878 [1648]), Vatikaani II totesi vuonna 1972:

Kenenkään mielessä ei pitäisi olla epäilystäkään siitä, etteikö uskollisten tulisi
osoittaa tälle kaikkein pyhimmälle sakramentille ["pyhitetylle" ehtoollisleivälle] sitä
palvontaa, mikä kuuluu todelliselle Jumalalle niinkuin aina on ollut tapa katolisessa
kirkossa ja sitäkin suuremmalla syyllä, koska Kristus itse asetti sen
syötäväksi.48
On totta, että nämä opilliset virheellisyydet kehittyivät ajan myötä, mutta ne kaikki ovat seurausta Rooman alulle panemasta, auringonjumalan kunniaksi pyhitetyn sunnuntain viettämisestä "Herran päivänä", joka on hyvin kaukana Jumalan perustamasta sapatin perinnöstä, jonka tarkoituksena oli vetää ihmisiä lähemmäs Jumalaa. Itse asiassa Rooman auktoriteetin alla sunnuntaina vietettävästä pyhäpäivästä tuli aivan yhtä orjuuttava kuin se ikinä oli juutalaisten tulkitsemana ollut. Kummassakaan tapauksessa ei ollut kysymyksessä kääntyminen rakkauden Jumalan puoleen, vaan alistuminen vihamieliselle hierarkialle, joka uhkasi iankaikkisella kadotuksella kaikkia, jotka eivät totelleet sen käskyjä.

Mutta messuun osallistumisen ja uhraamisen lisäksi ei uskovalta vaadittu kovinkaan paljon sunnuntaisin. Hän saattoi viettää suurimman osan päivää mielensä mukaan. Viidennelle vuosisadalle tultaessa monet kirkon piirissä valittivat uskovien maailmallisuutta ja heidän mieltymystään teatteriin ja muihin huvituksiin tuona päivänä.49