IRC-Galleria

Kiinassa, jossa lohikäärmeveneen juhlaa vietetään tavalla, joka tuo elävästi mieleen Adoniksen valittajaiset niille, jotka ovat sellaiseen osallistuneet, juhla alkaa keskikesällä. Samaan aikaan vuodesta vietettiin Perussa inkojen valtakaudella Raymin juhlaa , joka oli perulaisten mahtavin juhla, jossa joka vuosi sytytettiin uudelleen pyhä tuli auringosta kiillotetusta metallista valmistetun koveran peilin avulla. Heillä oli tapana juhannuksen aikaan aluksi "paastota kolmen päivän ajan, jolloin heidän asumuksissan ei ollut lupa sytyttää tulta" suremisen merkkinä, sitten suru muuttui iloksi, kun Inka ja hänen hovinsa yhdessä kaikkien Cuzcon asukkaiden kanssa kokoontui aamun sarastaessa suurelle aukiolle tervehtimään aurinkoa. Prescott kertoo, että "he seurasivat innokkaina jumaluuden tuloa ja niin pian kuin hänen ensimmäiset keltaiset säteensä osuivat pääkaupungin torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, puhkesivat yhteenkokoontuneiden asukkaiden ilonhuudot ilmoille voitonlaulujen ja barbaaristen soitinten villien sävelten säestäminä, jotka kuuluivat yhä äänekkäämpinä sitä mukaa kuin hänen kirkkaana loistava kiertonsa kohosi itäisen vuorijonon yläpuolelle ja loisti täydeltä terältään palvojiinsa". Voisiko tämä surun ja ilon vuorottelu juuri samana ajankohtana, jolloin babylonialaiset surivat Tammusia ja iloitsivat hänestä, olla sattumaa? On helppoa ymmärtää, miten sellainen sureminen ja iloitseminen liittyy auringon palvontaan, koska Tammus oli inkarnoitunut auringonjumala. Egyptissä, jonka lamppujen sytyttämisjuhlassa monet ovat jo olleet näkemässä juhannusta vastaavan juhlan, se liittyi tunnetusti Osiriksen suremiseen ja hänestä iloitsemiseen. Herodotus kertoo, että "Saisissa näytetään sen hautamonumenttia, jota ei mielestäni ole sopivaa mainita tässä yhteydessä". Tämä on se tapa, jolla tuo historioitsija säännöllisesti puhuu Osiriksesta, jonka mysteereihin hänet oli vihitty, kuvatessaan mitä tahansa hänen palvontaansa liittyviä rituaaleja. "Se sijaitsee Minervan temppelin takana olevassa aitauksessa ja lähellä temppelin seinää ja se on temppelin pituinen. He kokoontuvat myös Saisiin tiettynä yönä uhraamaan, jolloin jokainen sytyttää ulkosalla lamppuja talonsa ympärille. Lamput ovat pieniä suolalla ja öljyllä täytettyjä kuppeja, joissa kelluu koko yön palava sydän. Tätä juhlaa kustutaan palavien lamppujen juhlaksi. Ne egyptiläiset, jotka eivät pääse tähän juhlaan uhraavat kuitenkin ja sytyttävät lamput kotonaan, niin että ei ainoastaan Saisissa, vaan kautta koko Egyptin vietetään samanlaista valojen juhlaa. He liittävät tuona yönä vietettävään juhlaan pyhän tarkoituksen ja kunnioittavat sitä juhliessaan". Wilkinson yhdistää tämän juhlan lainatessaan tätä Herodotuksen kohtaa nimenomaan Osiriksen valittajaisiin ja vakuuttaa, että "pidettiin seurauksiltaan mitä tärkeimpänä kunnioittaa tuota jumalaa suorittamalla tämä rituaali kunnolla".
Yetzidien eli nykyajan Kaldean paholaisenpalvojien keskuudessa vietettiin samaa juhlaa samana päivänä luultavasti lähes siinä määrin samoin rituaalein kuin olosuhteet sallivat kuin tuhansia vuosia aikaisemmin, kun Tammusin palvonta oli samalla seudulla kukoistuksessaan. Herra Layard kuvaa tällaista juhlaa, jossa hän on itse ollut läsnä: "Kun iltahämärä oli mennyt, karkeasta ruskeasta kankaasta valmistettuihin ihonmyötäisiin pukuihin pukeutuneet fakiirit eli alemman tason papit päässään mustat turbaanit tulivat hautakammiosta kantaen kukin toisessa kädessään soihtua ja toisessa kädessä öljyastiaa ja nippua puuvillaisia lampunsydämiä. He täyttivät ja laittoivat käyttökuntoon lamput, jotka oli sijoitettu seinäsyvennyksiin piha-aukiota ympäröiville ja laaksoa reunustavien rakennusten seinille ja jopa yksittäisten kivien päälle ja onttoihin puunrunkoihin. Vuoren mustille seinämille ja metsän pimentoihin ilmestyi lukemattomia loistavia tähtiä. Kun papit kulkivat ihmisjoukon läpi suorittaakseen tehtäväänsä, ihmiset kuljettivat oikean kätensä liekin läpi; ja hierottuaan oikeaa kulmakarvaansa sillä kohtaa kädestä, joka oli puhdistettu pyhällä tulella, he veivät sen huulilleen palvonnan merkkinä. Jotkut, joilla oli lapsi käsivarsillaan, voitelivat hänet samalla tavoin, kun taas toiset ojensivat käsiään, jotta vähemmän onnekkaat, jotka eivät yltäneet liekkiin, voivat koskettaa heidän kättään...Yön tullessa koolla olevat -- heitä täytyi olla lähes viisi tuhatta -- sytyttivät soihtuja, joita he kantoivat mukanaan vaeltaessaan metsän läpi. Vaikutus oli maaginen: eri ryhmät voi hämärästi erottaa pimeydestä -- miehet rientämässä edestakaisin -- naiset lapsineen istumassa talojen katoilla -- ja ihmisjoukot kokoontuneina kaupustelijoiden ympärille, jotka esittelivät kaupattavia tavaroitaan piha-aukiolla. Tuhannet valot heijastuivat lammikoihin ja puroihin, hehkuivat puiden lehvistöä vasten ja tanssivat kaukaisuuteen. Kun katselin tätä erikoislaatuista näkymää, ihmisäänien sorina hiljeni yhtäkkiä ja laaksoon laskeutui jännitys, juhlallisuus ja melankolia. Se muistutti jotain majesteettista laulua, jota olin kuunnellut vuosia aikaisemmin erään kaukaisen maan katedraalissa. Koskaan aikaisemmin en ollut kuullut idässä niin pateettista ja niin ihanaa musiikkia. Ihmisten äänet sekoittuivat harmonisesti monien huilujen pehmeisiin ääniin. Rytmillisin välein laulu katkesi symbaalien ja tamburiinien äänekkääseen helinään; ja ne, jotka olivat hautamuistomerkin lähistöllä, yhtyivät lauluun...Tamburiinit, joihin lyötiin yhtäaikaa ainoastaan katkaisivat pappien laulun. Vähitellen ne tulivat väliin yhä useammin. Vähitellen toistuva laulu muuttui eloisaksi sävelmäksi, jonka tempo nopeutui ja hävisi lopulta äänten sekamelskaan. Tamburiineja lyötiin erityisen energisesti -- huiluista virtasi nopeaan tahtiin säveliä -- äänet kohosivat korkeisiin äänialoihin -- ulkopuolella olevat miehet yhtyivät huutoon mukaan -- kun taas naiset saivat vuorenseinämät kaikumaan kimeillä tahlehleillaan.