IRC-Galleria

Tupakointi lisääntyi. Erilaiset huvit saivat yhä enemmän tilaa elämässäni. Alkoi ilmetä myös erilaisia vaikeuksia. Mielessä pyöri vastaamattomia kysymyksiä: mikä minä olen, minne olen menossa?
Tämäntapaiset ajatukset nousivat esiin esimerkiksi ammattiini liittyviä luottamustoimia hoitaessani. Olin aktiivisesti mukana ammattiyhdistysliikkeessä. Helsingin aluelääkäriyhdistyksen puheenjohtajana olin vuoden 1984 lääkärilakon aikaan lakkopäällikkönä. Silloin rupesi tuntumaan siltä, että olin väärillä teillä. Monet ahdistukset alkoivat painaa sydäntäni.
Oliko oikein mennä lakkoon?
Miten potilaille käy?
Aiheuttaako lakko kohtuutonta kärsimystä hoitoa tarvitsevien elämässä?
Vaimo oli koko tämän ajan käynyt raamattupiirissä, jossa oli rukoiltu puolestani. Hän sai minut eräänä iltana houkuteltua Johanneksen kirkkoon, joka oli aivan täynnä väkeä. Kirkossa oli Ulla-Christina Sjömanin Sanan ja rukouksen ilta. Mennessämme mukaan tuohon ihmispaljouteen ihmettelin itsekseni, miksi olin siellä mukana. Mitä minä siellä tein?
Sitäkin kummastelin, että puhujina oli naisia. ”Onko nykyään tapana, että naiset puhuvat kirkossa?”
Illan edetessä pidemmälle oli pakko myöntää, että sanoma oli väkevä. Ulla-Christina Sjöman kertoi nuoresta miehestä, jolla oli kaikenlaisia ongelmia elämänsä kanssa, päihteistä lähtien. Kun puhuja kertomuksensa lopuksi mainitsi, että tämän nuoren miehen nimi oli Pekka, niin nuo sanat iskivät minuun kuin salama. Jokin ihmeellinen voima nosti minut ylös. Se tapahtui niin rajulla tavalla, että penkki olisi varmaan noussut mukana, jos se olisi ollut liimattuna minuun riittävän tukevasti. Sama voima kuljetti minut suoraan puhujan eteen. Itse en käsittänyt käytöstäni lainkaan. Minun oli vain mentävä seurakunnan eteen.
Saman tien puhuin elämäni huolet Ulla-Christina Sjömanille ja pyysin, että rukoilisimme minun puolestani, mutta myös lääkärien puolesta ja sen puolesta, ettei lakkoa tulisi. Täytyy sanoa, että sen jälkeen mikään elämässäni ei ollut niin kuin ennen. Ikään kuin jokin suuri voima olisi ravistellut minua seuraavina päivinä. Minä, joka olin tuntenut olevani joku hieno, pikkusormi pystyssä sherryä naukkaileva, sikaria tuprutteleva, jumaluudesta ja lääketieteestä perillä oleva kulttuuripersoona, tajusin yhtäkkiä, että minähän olen kauhea, itsekäs, inhottava ihminen. Täynnä syntiä, pahuutta ja pahoja ajatuksia. Ymmärsin sellaisena olevani ilman muuta menossa kadotukseen. Tajusin täysin selvästi, että vain Kristus voi minut pelastaa.
Putosin polvilleni. Itkin ja tunnustin syntini. Kristus muutti minut. Sisimmästäni lähti kiitos ja rukous. Tunsin, etten tarvitse enää mitään siitä, mihin olin siihen asti ripustautunut. Kaadoin välittömästi kaikki alkoholijuomat pois, heitin tupakat menemään. Kaikki muuttui täydellisesti. Jopa siinä määrin, että ympäristönikin sen huomasi.
Töihin mentyäni yksi potilaistani, iäkkään puoleinen rouva – taisi olla ensimmäisiä tämän muutoksen jälkeen vastaanotolleni tulleista – katsoi minua pitkään ja totesi:
- Olen tullut tapaamaan tohtori Reinikaista, mutta te ette ole tohtori Reinikainen.
Samaan seminaariin kanssani osallistunut kollega kierteli ja kaarteli ympärilläni, katseli minua pitkään silmät pyöreinä. Lopulta hän rohkeni esittää suoran kysymyksen.
- Mikä sinua vaivaa, Pekka, kun olet noin rauhallinen ja levollinen.
Hänkin huomasi minussa tapahtuneen muutoksen.
Elämäni ikään kuin alkoi vasta noista hetkistä. Tuntui kuin olisin ollut kuolleena siihen asti. Elämä muuttui rikkaaksi, jännittäväksi. Siihen tuli tarkoitus ja päämäärä. Tiesin, että vaikka elämä päättyisi, niin sillä hetkellä se todella vasta alkaisi. Olisin menossa Kristuksen luo. Pääsisin taivaan kotiin Hänen tykönsä. Pelko kaikkosi. Tuli kaikella tavalla hyvä olo.
Prosessi oli kuitenkin pitkä ja taistelu kova. Näin jälkeen päin ajatellen tämä saattoi johtua siitä, että minulla oli tapana harrastaa joogaa. Tämä tosin on omaa arveluani, mutta sillä todella saattoi olla jotakin vaikutusta tämän kasvuprosessin pitkittymiseen.
Joka tapauksessa Jumala puuttui elämääni niin kouriintuntuvasti, ettei minulle, entiselle ateistille, jäänyt hetkeksikään epäselväksi, onko Hän olemassa vai ei.
Kerroin näistä kokemuksista myöhemmin Ulla-Christina Sjömanille. Hän sanoi liittäneensä nimeni yöpöydällään olleeseen esirukouslistaan, jota hän piti aivan erityisen tärkeistä rukousaiheistaan. Täytyy sanoa, että nuo rukoukset – varmaan monien muiden ohessa – aiheuttivat elämääni melkoista ravistelua.
Tärkeätä on, että Herra asuu sinun sydämessäsi ja täyttää sinut Hengellään ja ohjaa sinua kaikissa töissäsi.
Tärkeätä on, että täytät sydämesi ja mielesi Herran Sanalla, jolloin Hän voi puhua sinulle Sanansa kautta.
Monet ihmettelevät, kuinka Herra voi johdattaa ja kuinka Hän voi puhua. Ei Hän voikaan, ellei sinun sydämesi ole täynnä Jumalan Sanaa. Minulle itselleni Herra puhuu rukouksessa nostamalla sydämelleni jonkin Sanan kohdan, josta saan vastauksen.