IRC-Galleria

Ei taida olla paljonkaan epävarmuutta siitä, että se päivä, jota monet kristityt viettävät Jeesuksen syntymäpäivänä ei itse asiassa olekaan Hänen syntymäpäivänsä. Kukaan ei tiedä Hänen syntymänsä tarkkaa päivämäärää, mutta kaikkein todennäköisimmin se tapahtui lämpimämpänä vuodenaikana, koska Raamatussa kerrotaan paimenten kainneen laumojaan silloin ulkosalla (Luuk. 2:8).
Mikä lisää vielä sen todennäköisyyttä, että Herran syntymä ei tapahtunut talvella, on se, että Joosefin ja Marian oli matkustettava Nasaretista Beetlehemiin osallistuakseen keisari Augustuksen väestönlaskentaan. Etäisyys oli noin sadan kilometrin matka linnuntietä -- melko pitkä matka siihen aikaan.
Historiankirjoittajat ovat epävarmoja Luukaksen 2:1-2:ssa mainitsemasta väestönlaskennasta. Mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että keisari Augustus olisi määrännyt väestönlaskentaa koko valtakunnassaan talvella, jolloin matkustaminen oli monin paikoin mahdotonta ja myös Israelissa. Siihen aikaan olisi matkustaminen kävellen tai eläimen selässä ollut mahdotonta talvella useimmissa osissa Rooman maailmanvaltaa. Eivät edes armeijat pystyneet marssimaan sotaan, saati sitten että tavallinen kansalainen olisi tehnyt matkaa valtateillä.
Tästä huolimatta on tosiasia, että joulukuun 24. päivää on perinteisesti vietetty Kristuksen syntymän muistoksi. Tämä johtuu roomalaiskatolisesta perinteestä, jonka suurin osa protestanttisista kirkoista ja seurakunnista on omaksunut.
Joulunaikaan sisältyy itse asiassa lukuisia juhlapäiviä, jotka ovat roomalaiskatolisia pyhäpäiviä: Pyhäinmiestenpäivä (2. marraskuuta), Pyhän Martin päivä (11. marraskuuta), Pyhän Nikolauksen päivä (6. joulukuuta), joulupäivä (25. joulukuuta), Tapaninpäivä eli Pyhän Stefanuksen päivä (26.joulukuuta), Uuden vuoden päivä (1. tammikuuta) ja Loppiainen — itämaan tietäjien muistoksi, joka tunnetaan myös vanhana joulupäivänä (6. tammikuuta).
On ilmeisesti hyvä syy siihen, ettei Herra ole katsonut tarpeelliseksi paljastaa syntymänsä ajankohtaa Raamatussa. Ihmisen uskonnollisuudella on taipumusta kiinnittää enemmän huomiota tietyille päiville verrattuina muihin päiviin. Näin tehdessään ihmiset uskovat, että he miellyttävät Jumalaa, vaikka he todellisuudessa tuputtavatkin omia ajatuksiaan siitä, mikä on vanhurskasta. Tämän takia Paavalia murehduttikin galatalaisten tapa viettää tiettyjä juhlapäiviä:

Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla? Te otatte vaarin päivistä ja kuukausista ja juhla-ajoista ja vuosista. Minä pelkään teidän tähtenne, että olen ehkä turhaan teistä vaivaa nähnyt.
Gal. 4:9-11
Kuitenkaan tiettyjen päivien vietto ei ollut se asia, joka huolestutti Paavalia, vaan noihin viettotapoihin liittyvä legalismi. Tämä käy selvästi ilmi hänen epistolastaan roomalaisille, jossa hän antoi yksilön omalletunnolle vapauden asettaa toinen päivä toisen edelle:
Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.
Joka valikoi päiviä, se valikoi Herran tähden; ja joka syö, se syö Herran tähden, sillä hän kiittää Jumalaa; ja joka ei syö, se on Herran tähden syömättä ja kiittää Jumalaa.
Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä.
Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.
Niinpä tiettyjen päivien vietto ei sinänsä ole jumalatonta, vaan se, että sellaista vaaditaan ikäänkuin uskonnollisena velvollisuutena. Ja vain mahdollisesti pääsiäistä lukuunottamatta minkään juhla-ajan viettoon ei liitetä niin legalistisia vaatimuksia kuin joulun viettoon. Tämä ei koske ainoastaan roomalaiskatolisia, vaan yhtä hyvin ortodokseja ja jopa protestantteja.
Kysymys onkin siitä, onko ollenkaan sopivaa viettää Herran syntymäjuhlaa ja jos on, miten tuota päivää tai juhla-aikaa olisi vietettävä. Meidän on aluksi tehtävä selväksi itsellemme, että vielä tärkeämpää kuin itse ajankohdan valitseminen on meidän sydämemme asenne. Kristittyinä meidän olisi pyhitettävä jokainen päivä Herralle. Ja sen rakkauden ja hyväntahdon hengen, jonka pitäisi vallita jouluna, pitäisi vallita sydämissämme kaikkina aikoina.
Eikä meidän pitäisi tosiaankaan jäädä Jeesuksen lapsuuteen paitsi ihmetelläksemme sitä Jumalan armoa, että Hän salli Sanansa asettua alttiiksi syntisen maailman vaaroille. Epäilemättä moni ajatteleekin Jeesusta mieluummin harmittomana pikkuvauvana kuin sinä Kuninkaana, joka jonain päivänä palaa takaisin maan päälle tuomitsemaan sen vanhurskaasti ja hallitsemaan sitä rautaisella valtikalla. Tuntuu epäkunnioittavalta viipyä liiallisessa määrin seimen lapsen avuttomuudessa Häntä vihaavan maailman armoilla.
Se tunnelma, joka joulun aikaan vallitsee, todistaa siitä, miten kaukana se on Kristuksesta. Media on pullollaan mainoksia ja ohjelmia, jotka tekevät joulusta hedonistisen juhlan. Juomingit, Jeesusvauvat ja jumalanpilkka täyttävät median ja tekevät pilkkaa siitä pyhyydestä, jonka Jeesus antaa niille, jotka rakastavat Häntä. Jeesus mainitaan sittenkin niin harvoin, että on selvää, ettei Hänellä ole loppujen lopuksi kuitenkaan paljonkaan tekemistä tuon juhlan kanssa. Ja miksi 25. joulukuuta on valittu Hänen syntymäpäivänsä viettämiseen, on erityisen merkittävää, kun ottaa huomioon kaiken sen remuamisen ja juopottelun, joka siihen liittyy.

Huomautus
[Takaisin] Oannes ja Souro
Syy, miksi uskotaan, että Oannes, jonka sanottiin olleen ensimmäinen niistä taruolennoista, jotka tulivat vedestä ja opastivat babylonialaisia ja joka esitettiin vuohensarvilla varustettuna kalana, on seuraava: Ensiksikin nimi Oannes, kuten muualla on osoitettu, on vain kreikankielinen muoto He-anneshista eli "Ihmisestä", joka on synonyymi ensimmäisen esi-isämme Aatamin nimelle. Nythän Aatamin voidaan osoittaa olleen alkuperäinen Pan, jota kutsuttiin myös Inuusiksi, joka on vain toinen ääntämismuoto Anoshista ilman artikkelia, joka meidän 1.Mooseksenkirjan 5:7 käännöksessämme on käännetty Enokseksi. Kuten yleisesti tunnustetaan, tämä nimi on yleisnimitys ihmisestä syntiinlankeemuksen jälkeen, kun hän oli heikko ja kuoli. Nimessä Enos oleva o on vau, joka äännetään joskus o ja joskus u ja toisinaan v tai w. Enos nimi voidaan siis lausua 'Enus' tai 'Enws' -- sama äänne kuin muinaisen Rooman Panin nimessä Inuus. Itse nimi Pan merkitsee 'Hän, joka poikkesi sivuun'. Samoin kuin hepreankielen 'rehtiä' tarkoittava sana merkitsee samaa kuin 'kävellä tietä suoraan eteenpäin', samoin kaikki poikkeaminen velvollisuuden suoralta tieltä oli Syntiä; Syntiä tarkoittava sana 'Hata' merkitse yleisessä merkityksessään 'mennä sivuun suoralta tieltä'. On tunnettua, että Pan oli Satyyrien päämies -- ts. "ensimmäinen kätketyistä", sillä Satyyri ja Satur, "kätketty" ovat ilmeisesti sama sana; ja Aatami oli ensimmäinen ihmiskunnasta, joka piiloutui. Panin kerrotaan rakastaneen nymfiä, jonka nimi oli Pitho tai toisessa muodossa Pitys (SMITH, "Pan"); ja mitä muutakaan on nimi Pitho tai Pitys kuin viekoittelevan naisen nimi, joka oli itse ensin viekoiteltu ja toimi sitten itse aviomiehensä viekoittelijana ja sai hänet ottamaan askeleen, jonka seurausten takia hän sai nimen Pan, 'sivuun poikennut mies'. Pitho eli Pitys tulee ilmeisesti sanasta Peth tai Pet, 'vietellä', josta verbistä myös kuuluisa Python-käärme on saanut nimensä. Tätä johtopäätöstä Panin ja Pithon henkilöydestä vahvistavat suuresti Faunuksen vaimolle annetut arvonimet. Faunus on Smithin mukaan "vain toinen nimitys Panista".*
*Kaldeankielessä sama kirjain, joka äännetään P, äännetään myös Ph, ts. F, siksi Pan on sama kuin Faun.
Faunuksen vaimoahan kutsuttiin nimillä Oma, Fauna ja Fatua, jotka tarkoittavat yksinkertaisesti "Sivuun kääntynyttä, petettyä äitiä". Tätä petettyä äitiä kutsutaan myös vaihdellen aviomiehensä "sisareksi, vaimoksi tai tyttäreksi"; ja miten tämä käykään yksiin Eevan ja Aatamin välisen suhteen kanssa, sitä ei lukijalle tarvinne selittää.
Panin arvonimihän oli Capricornus (Kauris) tai "vuohensarvinen" (DYMOCK, "Pan") ja tuon arvonimen alkuperä täytyy jäljittää siihen, mitä tapahtui, kun meidän ensimmäisestä esi-isästämme tuli Satyyrien päämies -- "ensimmäinen kätketyistä". Hän pakeni piiloutuakseen; ja Berkha, "pakolainen" merkitsee myös "vuohipukkia". Siitä tulee epiteetti Capricornus eli "vuohensarvinen", jota Panista käytettiin. Mutta koska astrologisena merkkinä Capricornus esitetään yleensä "vuohi-kalana", jos Capricornus symboloi Pania tai Aatamia tai Oannesta, se osoittaa, että sen onkin täytynyt olla Aatami sen jälkeen kun hän sielunvaelluksen kautta oli selvinnyt vedenpaisumuksen vesistä: Panin symboli vuohi symboloi Aatamia, ihmissuvun ensimmäistä esi-isää yhdistettynä ihmissuvun toisen esi-isän Nooan symboliin kalaan; joiden molempien uusi inkarnaatio oli Nimrod, yhtä aikaa Kronos, "jumalten isä" ja Souro, "siemen". Babylonian epäjumalien joukosta löydämme KITTOn Illustr. Commentaryn esittämänä kuvan nimenomaan tästä Capricornuksesta tai vuohenpäällä varustetusta kalasta; ja Berosus ketoo meille, että kuuluisia Panin kuvia, joiden muunnelma Capricornus on, oli muinaisessa Babyloniassa. Tähän aiheeseen voitaisiin lisätä hyvinkin paljon aineistoa; mutta se jääköön lukijan tehtäväksi, ellei yllä esitetty riitä tekemään selkoa eläinradan merkillisen hahmon, "vuohenpäisen kalan" alkuperästä.

Lopulta alkoivat paavilaisetkin hävetä sitä, että sellaista järjettömyyttä juhlittiin uskonnon nimissä; ja vuonna 1789 lopetettiin "Pyhän Denisin virka". Tarkastelepa kuitenkin asioiden kulkua. Maailma on jo jonkin aikaa ollut palaamassa takaisin pimeään keskiaikaan. Roomalaiskatolinen lyhyt messu- ja rukouskirja breviaario, josta Ranskassa oli luovuttu, on kuuden viime vuoden aikana jälleen otettu käyttöön Ranskan kirkossa paavin määräyksestä kaikkine valheellisine legendoineen ja edelläkerrottu niiden muassa; Pyhän Denisin katedraali on rakennettu jälleen uudestaan ja vanhat palvontamenot otetaan käyttöön kaikessa alkukantaisuudessaan. Miten saattoivatkaan ihmiset keksiä jotain niin kaameaa tarua? Sen alkuperää ei tarvitse kaukaa hakea. Roomalaiskatolinen kirkko esitti kanonisoidut pyhimyksensä, joiden sanottiin kärsineen marttyyrikuoleman mestauksen muodossa, päättöminä kuvina tai patsaina, jotka pitivät kädessään irti hakattua päätään. Eusebius Salverte sanoo: "Olen nähnyt sen Normandiassa sijaitsevassa Pyhän Clairen kirkossa ja Sveitsissä sijaitsevassa Arlesin kirkossa kuvan thebalaisesta legioonasta, jossa kaikki sotilaat pitävät käsissään omaa päätään. Pyhä Valerius on kuvattu tällä tavoin katedraalin portilla Limogesissä ja muissakin monumenteissa. Zürichin kantonin suuressa sinetissä on esitetty samalla tavoin Pyhä Felix, Pyhä Regula ja Pyhä Exsuperantius. Siinä on varmastikin niiden hurskaiden tarujen alkuperä, joita näistä marttyyreistä, kuten esim. Pyhästä Denisistä ja monista muista hänen lisäkseen kerrotaan." Tämä oli sen tarun lähin alkuperä, jossa kuollut pyhimys nousee ylös ja marssii pois päätään käsillään kantaen. Mutta nyt käykin ilmi, että juuri tällainen kuvaus on lainattu pakanuudesta ja vielä sellaisella tavalla, että sen avulla voidaan samaistaa Pariisin paavillinen Pyhä Denis ja pakanallinen Dionysios, ei ainoastaan roomalainen, vaan babylonialainen Dionysios. Dionysios eli Bacchus, joka on yksi hänen muunnoksistaan, esitettiin [astrologiassa] Kauriina, "vuohensarvilla varustettuna kalana"; ja on syytä olettaa, että juuri tässä muodossa häntä kutsuttiin nimellä Oannes. Tässä muodossa "Souro"-nimisenä, joka tarkoittaa todistettavasti "siementä", hänen kerrotaan Intiassa tehneen monia ihmeellisiä tekoja. (Kts. alla olevaa huomautusta Oanneksesta ja Sourosta) Persialaisessa astrologiassa häntä ei esitetty ainoastaan mystisesti kauriina, vaan myös ihmisen hahmoisena; ja silloin nimenomaan samalla tavoin kuin Pyhä Denis esitetään roomalaiskatolisessa kirkossa. Muinaisen kirjoittajan sanat hänen kuvatessaan tätä persialaisessa astrologiassa esiintyvää hahmoa, kuuluvat: "Kauris, kolmas Decan. Hahmon puolikas ilman päätä, koska hän kantaa päätään käsissään". Nimrodin pää on hakattu irti; ja tuon tapauksen muistoksi, jota tapausta hänen palvojansa niin säälien vaalivat, hänen kuvansa esitettiin astrologiassa sillä tavoin. Joissakin tarun versioissa tuon irrotetun pään kerrottiin tehneen yhtä ihmeellisiä tekoja kuin Pyhän Denisin elottoman ruumiinkin kerrotaan tehneen. Bryant on todistanut tässä Orfeuksen tarusta, että se on vain hieman väritetty muunnos Osiriksen tarusta.*

BRYANT. Itse nimi Orfeus on vain synonyymi nimelle Bel, joka on Babylonian suuri jumala. Tuo nimi annettiin alunperin Kuusille, ja siitä tuli perinnöllinen nimi hänen jumalan asemaan korotetuille jälkeläisilleen. Bel tarkoittaa 'sekoittaa' ja myös 'hämmentää' ja hepreaksi 'Orv', josta tulee kaldeankielellä Orph, joka myös tarkoittaa 'sekoittaa'. Mutta 'Orv' tai 'Orph' merkitsee lisäksi "pajupuuta'; ja siksi huomaamme Orfeuksen symbolin kreikkalaisten keskuudessa olleen täysin mystisen järjestelmän mukaisesti pajupuu. Niinpä Pausanias viitattuaan erääseen kuvaan Actaeonista toteaa: "Jos katsot uudestaan kuvan alaosaa, näet Orfeuksen istumassa Patrocluksen jälkeen kukkulalla vasemmassa kädessään harppu ja oikeassa kädessään pajupuun lehtiä; ja taas hiukan myöhemmin hän sanoo: "Hänet esitetään nojaamassa tämän puun runkoon." Pajupuun lehdet Orfeuksen oikeassa kädessä ja pajun runko, johon hän nojaa osoittavat riittävän hyvin hänen nimensä merkityksen.
Samoin kuin Osiris hakattiin kappaleiksi Egyptissä, samoin Orfeus revittiin palasiksi Traakiassa. Kun nyt jälkimmäisen silvotut jäsenet oli heitetty kentälle, hänen päänsä kellui Hebrus-joessa, mikä todisti sen omistajan ihmeitätekevistä ominaisuuksista. Virgilius kertoo:

Ja kun hänen päänsä nyt oli revitty pois hänen uljailta harteiltaan,
Se vetten huuhtomana Hebrus-joella nyt ajelehti,
Ja silloin hän ääni väristen morsiotaan rukoili
ja viimeisinä sanoinaan huudahti: 'Eurydike;
'Eurydike' kaikuivat kalliot ja joen penkereet takaisin."


Tässä esiintyy vaihtelua, mutta kaiken vaihtelevuuden keskellä on ilmiselvä yhteys. Molemmissa tapauksissa elottomasta ruumiista irrotettu pää saa kuvassa päähuomion; molemmissa tapauksissa ihme liittyy jokeen. Kun nyt "Pyhän Bacchus-marttyyrin" ja "Pyhän Dionysioksen ja Eleutherin" juhlien ajankohta osuvat niin silmiinpistävän samaan ajankohtaan kuin pakanallisen viinin jumalan juhla, kutsuttakoon häntä sitten Bacchukseksi tai Dionysiokseksi tai Eleutherukseksi ja kun nykyajan Dinonysios ja muinainen Dionysios esitetään niin samalla tavalla, ne ovat ilmeisesti sama jumala ja kun ne molemmissa taruissa ovat niin silmiinpistävän samankaltaiset, kuka voikaan olla epävarma noiden Rooman kirkon juhlien todellisesta luonteesta? Ne eivät ole kristillisiä. Ne ovat pakanallisia; niiden alkuperä on yksiselitteisesti Babylonia.

*Edesmennyt lordi J.Scott sanoo minulle osoitetussa kirjeessään: "Olen nähnht vanhempien pakottavan lapsensa kulkemaan Baalin tulien läpi".
Jos nyt Tammus oli, kuten olemme nähneet, sama kuin Zarathustra, muinaisten "tulenpalvojien" jumala ja jos hänen juhlansa Babyloniassa kävi niin tarkasti yksiin Johannes Kastajan kunniaksi vietetyn juhlan kanssa ei ole ihme, että tuota juhlaa vietetään vielä tänäänkin liekehtivin "Baalin kokoin" ja että se on niin tarkalleen samanlainen rituaali kuin se, jonka Jehova muinoin tuomitsi kansassaan, joka "laittoi lapsensa kulkemaan tulen läpi Molokin palvonnassa"? Mutta kuinka kukaan, joka mitenkään tuntee evankeliumia, voi kutsua sellaista juhlaa kristilliseksi? Paavin papit, vaikka eivät itse avoimesti opettaisikaan, sallivat kuitenkin harhaanjohdettujen jäsentensä uskoa, yhtä vahvasti kuin muinaiset tulenpalvojat uskoivat, että konkreettinen tuli voi puhdistaa pois syyllisyyden ja synnin tahrat. Miten se iskostaakaan heidän tietämättömien vasalliensa mieliin erään kaikkein hirvittävimmistä, mutta heidän järjestelmälleen tuottoisan tarun, jota tutkiskelemme myöhemmässä vaiheessa.
Ainoastaan vihkiytyneet voivat tietää, että nimi Oannes on pakanamessiaan nimi; ja aluksi olikin oltava varovaisia siinä, miten pakanuus tuotiin kirkkoon. Mutta sitä mukaa kuin aikaa kului ja evankeliumi hämärtyi ja pimeys voimistui, sellaista varovaisuutta ei enää tarvittu. Niinpä huomaammekin, että pimeänä keskiaikana pakanamessiasta ei ole tuotu kirkkoon ainoastaan salassa. Hänet on kanonisoitu avoimesti ja julkisesti tunnetuilla klassisilla nimillään Bacchus ja Dionysios ja asetettu "uskollisten" palvottavaksi. Todellakin Rooma, joka väittää olevansa varsinainen Kristuksen morsian, ainoa kirkko, missä pelastus voidaan saada, on niin häpeilemättömän julkea, että se on antanut Jumalan Pojan suurelle vastustajalle HÄNEN OMALLA NIMELLÄÄN paikan kalenterissaan. Lukijan ei tarvitse muuta kuin ottaa esille roomalaiskatolinen kalenteri, niin hän huomaa, että tämä on kirjaimellisesti totta; hän havaitsee, että 7.10. vietetään "Marttyyrin, Pyhän Bacchuksen" juhlapäivää. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Bacchus ollutkin "marttyyri"; hän kuoli väkivaltaisen kuoleman; hän menetti henkensä uskonnon takia; mutta uskonto, jonka vuoksi hän kuoli, oli tulenpalvojien uskonto; sillä hänet tapettiin, kuten Maimonideksesta näemme, siitä, että hän palvoi taivaallisia olentoja. Tämän taivaallisten joukkojen ja tulen palvonnan suojeluspyhimyksen (sillä nämä kaski kulkevat aina käsi kädessä) on Rooma kanonisoinut; sillä se, että tämä "marttyyri Pyhä Bacchus" on sama kuin pakanoiden Bacchus, joka on juoppouden ja irstailun jumala, käy ilmi juhlan ajankohdasta; sillä 7. lokakuuta seuraa pian sadonkorjuun jälkeen. Sadonkorjuun päättyessä syksyllä muinaisen Rooman pakanat viettivät nk. Bacchuksen "maalaisjuhlaa"; ja suunnilleen samaan aikaan vietetään paavillista "pyhän Bacchus-marttyyrin" juhlaa.
Samoin kuin tuo kaldealainen jumala on hyväksytty Rooman kalenteriin nimellä Bacchus, samoin hänet on kanonisoitu myös hänen toisella nimellään Dionysios. Pakanoilla oli tapana palvoa samaa jumalaa eri nimillä; ja sen mukaisesti he eivät tyytyneet pelkästään Bacchuksen juhlaan, vaan roomalaiset epäilemättä kreikkalaisia miellyttääkseen viettivät hänen kunniakseen maalaisjuhlaa kahta päivää myöhemmin nimellä,joka parhaiten tunnettiin Roomassa eli "Dionysus Eleutheruksen" kunniaksi, jolla nimellä häntä myös palvottiin Kreikassa. Tuota "maalais"juhlaa kutsuttiin lyhyesti Dionysiaksi; tai sen tarkoituksen täydellisemmin ilmaisten nimellä "Festum Dionysi Eleutherei rusticum" -- ts. "Dionysus Eleuthruksen maalaisjuhla". (BEGGin Handbook of Popery) Paavinkirkko on äärimmäisessä pyhimys- ja pyhimystenpalvontainnossaan itse asiassa halkaissut Dionysus Eleuthereuksen kahtia ja tehnyt yhden pakanallisen jumalan kaksoisnimestä kaksi eri pyhimystä; ja tehnyt vielä sen lisäksi viattomasta epiteetistä "Rusticum", jossa ei edes pakanoiden keskuudessa ollut mitään viitettäkään jumaluuteen, vielä kolmannen; ja niinpä ollaankin siinä tilanteessa, että luemme 9.lokakuuta kohdalla paavillisesta kalenterista: "Pyhän Dionysiuksen,* ja hänen kumppaneidensa Pyhän Eleutherin ja Pyhän Rusticin juhla".

*Vaikka Dionysus oli oikea jumalan klassinen nimi, kuitenkin myöhäisklassisuudessa eli myöhäislatinassa hänen nimensä on Dionysius niinkuin tuolla roomalaiskatolisella pyhimykselläkin [ja suomeksi Dionysios].
Tämä Dionysioshan, jonka paavinkirkko on varustanut kahdella kumppanillakin, on kuuluisa Pariisin suojeluspyhimys Pyhä Denys; ja tuon paavinkirkon pyhimyksen historian ja vastaavan pakanajumalan vertailu antavatkin lisävalaistusta aiheellemme. Pyhä Denis, joka legendan mukaan mestattiin ja heitettiin jälkeen Seineen, jonkin aikaa ajelhdittuaan otti päänsä käteensä katsojien hämmästykseksi ja marssi se kädessään hautauspaikalle. Tämän hämmästyttävän ihmeen muistoksi laadittiin virsi, jota uskollisesti laulettiin Pyhän Denysin katedraalissa Pariisissa. Virteen sisältyi seuraava säkeistö:


"Ruumis heti nousi;
Se kantoi pois mestatun pään,
Enkeljoukko sen tietä johti."
(SALVERTE, Des Sciences Occultes)

"Heittäytyen mukaan kiihkeään menoon soittajat heittivät soittimensa ilmaan ja vääntelivät jäseniään mitä eriskummallisimpiin asentoihin, kunnes he lopulta kaatuivat voimattomina maahan. En ole koskaan kuullut kauheampaa huutoa kuin huuto, joka kohosi ilmoille tuossa laaksossa. Oli keskiyö. Tuijotin ihmetyksessä sitä erikoislaatuista näkyä, jonka ympärilläni näin. Näin varmaankin vietettiin muinaisuudessa Corybantesin mystisiä rituaaleja niille pyhitetyissä luolissa." Layard ei mainitse, mihin aikaan vuodesta tuota juhlaa vietettiin; mutta hänen sananvalinnastaan käy selvästi ilmi, että hän piti juhlaa Bacchuksen ts. Babylonian Messiaan kunniaksi vietettynä, jonka traaginen kuolema ja sitä seuraava elämän ja kirkkauden paluu muodostivat muinaisen pakanuuden kulmakiven. Juhlaa sanottiin vietettävän sekä sheikki Shemsin eli Auringon ja sheikki Adin eli "Iankaikkisen Prinssin" kunniaksi, jonka hautakammion ympärillä tuo juhla tapahtui aivan samoin kuin vietettiin Egyptin lamppujuhlaa auringonjumala Osiriksen kunniaksi tuon jumalan hautakammion ympäristössä Saisissa.
Lukija ei tosiaankaan voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että tässä yetzidijuhlassa miehet, naiset ja lapset "PUHDISTETTIIN" siten, että he joutuivat kosketuksiin "pyhän tulen" kanssa. Suuren kaldealaisen jumalan Zarathustran rituaaleissa oli tulella sama asema. Hänen palvontajärjestelmässään oli vakiintunut periaate, että "se, joka lähestyisi tulta, saisi jumaluudelta valon" (TAYLORin Jamblichus) ja että "jumalallisen tulen kautta kaikki siittämisen aiheuttamat tahrat puhdistettaisiin pois" (PROCLUS, Timaeo). Sen takia "lapset kuljetettiin tulen läpi Molokin palvonnassa" (engl. "children were made to pass through the fire to Moloch") (Jer.32:35), niin että he pudistuivat perisynnistä ja tämän pudistuksen takia moni avuton lapsi joutui tuon verenhimoisen jumalan uhriksi. Samoin tätä tulen läpi kulkemisen kautta tapahtuvaa pudistautumista harjoitettiin muinaisten pakanallisten roomalaisten keskuudessa; Ovidius toteaa käytäntöä puolustaakseen: "sillä tuli puhdistaa sekä paimenen että lauman". Hindujen keskuudessa on ikimuistoisista ajoista alkaen palvottu tulta sen puhdistavan vaikutuksen takia. Niinpä Colebrook esittää pyhien kirjojen mukaisen palvojan puhuttelevan tulta: "Tervehditty ollos [oi tuli!], joka tempaat itsellesi uhrit, joka loistat, joka säkenöit, polttakoon hyväenteinen liekkisi vihollisemme; ollos sinä PUHDISTAJA suosiollinen meille". On niitä, jotka pitävät yllä "jatkuvaa tulta" ja palvovat sitä päivittäin ja "päättäessään jumalten sakramentit" rukoilevat sitä joka päivä: "Tuli, sinä sovitat jumalia vastaan tehdyn synnin; olkoon tämä uhri tehokas. Sinä sovitat ihmistä vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat kuolleiden henkiä (manes) vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat minun omaa sieluani vastaan tehdyn synnin; sinä sovitat toistuvat synnit; sinä sovitat jokaisen synnin, jonka olen tehnyt joko tahallisesti tai tahattomasti; olkoon tämä uhri tehokas". Myös druidien keskuudessa juhlittiin tulta puhdistajana. Niinpä eräässä druidien laulussa lauletaan: "He juhlivat pyhien ylistystä puhdistavan tulen äärellä, joka kohosi korkealle" (DAVIESin Druids, "Auringon laulu"), Se, että druidien aikana odotettiin saatavan siunauksen kokkojen sytyttämisestä ja laittamalla niin nuoret kuin vanhatkin, niin ihmiset kuin karjankin kulkemaan tulen läpi, oli yksinkertaisesti seurausta siitä, että uskottiin tämän tulen läpi kulkemisen saavan aikaan puhdistuksen synneistä niin ihmisille kuin kaikelle heidän kanssaan tekemisissä olevalle. On selvää, että Irlannin roomalaiskatolisilla on tämä sama usko tulen "puhdistavaan voimaan, koska he ovat niin innokkaita kulkemaan itse ja laittamaan lapsensakin kulkemaan Johannes Kastajan tulien läpi.* Toland todistaa, että nuo kokot sytytetään "puhdistusuhreiksi"; ja jokainen, joka on asiaa huolellisesti tutkinut tulee varmasti samaan johtopäätökseen.

Kiinassa, jossa lohikäärmeveneen juhlaa vietetään tavalla, joka tuo elävästi mieleen Adoniksen valittajaiset niille, jotka ovat sellaiseen osallistuneet, juhla alkaa keskikesällä. Samaan aikaan vuodesta vietettiin Perussa inkojen valtakaudella Raymin juhlaa , joka oli perulaisten mahtavin juhla, jossa joka vuosi sytytettiin uudelleen pyhä tuli auringosta kiillotetusta metallista valmistetun koveran peilin avulla. Heillä oli tapana juhannuksen aikaan aluksi "paastota kolmen päivän ajan, jolloin heidän asumuksissan ei ollut lupa sytyttää tulta" suremisen merkkinä, sitten suru muuttui iloksi, kun Inka ja hänen hovinsa yhdessä kaikkien Cuzcon asukkaiden kanssa kokoontui aamun sarastaessa suurelle aukiolle tervehtimään aurinkoa. Prescott kertoo, että "he seurasivat innokkaina jumaluuden tuloa ja niin pian kuin hänen ensimmäiset keltaiset säteensä osuivat pääkaupungin torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, puhkesivat yhteenkokoontuneiden asukkaiden ilonhuudot ilmoille voitonlaulujen ja barbaaristen soitinten villien sävelten säestäminä, jotka kuuluivat yhä äänekkäämpinä sitä mukaa kuin hänen kirkkaana loistava kiertonsa kohosi itäisen vuorijonon yläpuolelle ja loisti täydeltä terältään palvojiinsa". Voisiko tämä surun ja ilon vuorottelu juuri samana ajankohtana, jolloin babylonialaiset surivat Tammusia ja iloitsivat hänestä, olla sattumaa? On helppoa ymmärtää, miten sellainen sureminen ja iloitseminen liittyy auringon palvontaan, koska Tammus oli inkarnoitunut auringonjumala. Egyptissä, jonka lamppujen sytyttämisjuhlassa monet ovat jo olleet näkemässä juhannusta vastaavan juhlan, se liittyi tunnetusti Osiriksen suremiseen ja hänestä iloitsemiseen. Herodotus kertoo, että "Saisissa näytetään sen hautamonumenttia, jota ei mielestäni ole sopivaa mainita tässä yhteydessä". Tämä on se tapa, jolla tuo historioitsija säännöllisesti puhuu Osiriksesta, jonka mysteereihin hänet oli vihitty, kuvatessaan mitä tahansa hänen palvontaansa liittyviä rituaaleja. "Se sijaitsee Minervan temppelin takana olevassa aitauksessa ja lähellä temppelin seinää ja se on temppelin pituinen. He kokoontuvat myös Saisiin tiettynä yönä uhraamaan, jolloin jokainen sytyttää ulkosalla lamppuja talonsa ympärille. Lamput ovat pieniä suolalla ja öljyllä täytettyjä kuppeja, joissa kelluu koko yön palava sydän. Tätä juhlaa kustutaan palavien lamppujen juhlaksi. Ne egyptiläiset, jotka eivät pääse tähän juhlaan uhraavat kuitenkin ja sytyttävät lamput kotonaan, niin että ei ainoastaan Saisissa, vaan kautta koko Egyptin vietetään samanlaista valojen juhlaa. He liittävät tuona yönä vietettävään juhlaan pyhän tarkoituksen ja kunnioittavat sitä juhliessaan". Wilkinson yhdistää tämän juhlan lainatessaan tätä Herodotuksen kohtaa nimenomaan Osiriksen valittajaisiin ja vakuuttaa, että "pidettiin seurauksiltaan mitä tärkeimpänä kunnioittaa tuota jumalaa suorittamalla tämä rituaali kunnolla".
Yetzidien eli nykyajan Kaldean paholaisenpalvojien keskuudessa vietettiin samaa juhlaa samana päivänä luultavasti lähes siinä määrin samoin rituaalein kuin olosuhteet sallivat kuin tuhansia vuosia aikaisemmin, kun Tammusin palvonta oli samalla seudulla kukoistuksessaan. Herra Layard kuvaa tällaista juhlaa, jossa hän on itse ollut läsnä: "Kun iltahämärä oli mennyt, karkeasta ruskeasta kankaasta valmistettuihin ihonmyötäisiin pukuihin pukeutuneet fakiirit eli alemman tason papit päässään mustat turbaanit tulivat hautakammiosta kantaen kukin toisessa kädessään soihtua ja toisessa kädessä öljyastiaa ja nippua puuvillaisia lampunsydämiä. He täyttivät ja laittoivat käyttökuntoon lamput, jotka oli sijoitettu seinäsyvennyksiin piha-aukiota ympäröiville ja laaksoa reunustavien rakennusten seinille ja jopa yksittäisten kivien päälle ja onttoihin puunrunkoihin. Vuoren mustille seinämille ja metsän pimentoihin ilmestyi lukemattomia loistavia tähtiä. Kun papit kulkivat ihmisjoukon läpi suorittaakseen tehtäväänsä, ihmiset kuljettivat oikean kätensä liekin läpi; ja hierottuaan oikeaa kulmakarvaansa sillä kohtaa kädestä, joka oli puhdistettu pyhällä tulella, he veivät sen huulilleen palvonnan merkkinä. Jotkut, joilla oli lapsi käsivarsillaan, voitelivat hänet samalla tavoin, kun taas toiset ojensivat käsiään, jotta vähemmän onnekkaat, jotka eivät yltäneet liekkiin, voivat koskettaa heidän kättään...Yön tullessa koolla olevat -- heitä täytyi olla lähes viisi tuhatta -- sytyttivät soihtuja, joita he kantoivat mukanaan vaeltaessaan metsän läpi. Vaikutus oli maaginen: eri ryhmät voi hämärästi erottaa pimeydestä -- miehet rientämässä edestakaisin -- naiset lapsineen istumassa talojen katoilla -- ja ihmisjoukot kokoontuneina kaupustelijoiden ympärille, jotka esittelivät kaupattavia tavaroitaan piha-aukiolla. Tuhannet valot heijastuivat lammikoihin ja puroihin, hehkuivat puiden lehvistöä vasten ja tanssivat kaukaisuuteen. Kun katselin tätä erikoislaatuista näkymää, ihmisäänien sorina hiljeni yhtäkkiä ja laaksoon laskeutui jännitys, juhlallisuus ja melankolia. Se muistutti jotain majesteettista laulua, jota olin kuunnellut vuosia aikaisemmin erään kaukaisen maan katedraalissa. Koskaan aikaisemmin en ollut kuullut idässä niin pateettista ja niin ihanaa musiikkia. Ihmisten äänet sekoittuivat harmonisesti monien huilujen pehmeisiin ääniin. Rytmillisin välein laulu katkesi symbaalien ja tamburiinien äänekkääseen helinään; ja ne, jotka olivat hautamuistomerkin lähistöllä, yhtyivät lauluun...Tamburiinit, joihin lyötiin yhtäaikaa ainoastaan katkaisivat pappien laulun. Vähitellen ne tulivat väliin yhä useammin. Vähitellen toistuva laulu muuttui eloisaksi sävelmäksi, jonka tempo nopeutui ja hävisi lopulta äänten sekamelskaan. Tamburiineja lyötiin erityisen energisesti -- huiluista virtasi nopeaan tahtiin säveliä -- äänet kohosivat korkeisiin äänialoihin -- ulkopuolella olevat miehet yhtyivät huutoon mukaan -- kun taas naiset saivat vuorenseinämät kaikumaan kimeillä tahlehleillaan.

Kun kokko oli sytytetty, siitä nousi loistava liekki; ja hetken aikaa he seisoivat katselemassa sitä tuon oudon valon vääristäessä heidän kasvonsa, kun suopuu heitettin kokkoon. Hetken kulutua vanhan sokean säkkipillinsoittajan edestä siivottiin maa. Hän oli itse energian, taikuuden ja oveluuden beau ideal, joka matalalla tuolilla istuen ja ulottuvillaan ääriään myöten täytetty tuoppi soitteli säkkipillillään mitä eloisampia säveliä ja loputon tanssi alkoi. Mutta sitä seurasi jotain, mikä askarrutti minua jonkinverran. Kun kokko oli palanut muutamia tunteja ja oli palanut matalaksi, alkoi seremoniaan erottamattomasti kuuluva osa. Jokainen mukana oleva maalainen kulki sen läpi ja useita lapsia heitettiin yli kipunoivien kekäleiden; kun ilmestyi noin 250 cm puinen kehys, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty hevosen pää ja suuri valkoinen lakana heitettynä sen yli, niin että se peitti puun ja miehen, jonka pään päällä sitä kuljetettiin. Tätä tervehdittiin äänekkäillä huudoilla ja kutsuttiin " valkoiseksi hevoseksi"; ja kun sen tuoja oli taiturimaisesti vienyt sen useita kertoja tulen läpi rohkeasti hypähtäen, se alkoi ajaa takaa ihmisiä, jotka juoksivat pakoon joka suuntaan. Kysyin, mitä tuo hevonen tarkoitti, ja minulle kerrottiin, että se tarkoitti 'kaikkea karjaa'. Kirjoittajatar lisää, että "tämä oli vanhaa Baalin ellei sitten myös Molokin palvontaa, jota harjoittivat miljoonat kristityn nimeä kantavat ihmiset avoimesti kaikkialla nimellisesti kristityn maan sydämessä! Olin hämmästyksissäni, sillä en vielä silloin tiennyt, että paavinkirkko on vain ovela muunnos pakanallisesta epäjumalanpalveluksesta, joka sopii sen omiin suunnitelmiin."
Sellaista on juhannusaaton juhlinta Ranskassa ja katolisessa Irlannissa. Tällä tavoin Roomankirkon kannattajat teeskentelevät muistelevansa hänen syntymäänsä, joka valmisti tien Herran tulolle kääntämällä Hänen kansansa jäseniä pois kaikista niistä valheista, joihin he olivat kätkeytyneet ja piirittämällä heidät, niin että he joutuivat myöntämään Jumalan valtakunnan vastaanottamisen välttämättömyyden, valtakunnan, joka ei ole vain jotain ulkonaista, vaan "vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä". Olemme nähneet, että pelkästää niiden rituaalien näkeminen, joilla tuota juhlaa vietetään, johti edellä siteeratun kirjailijattaren tekemään heti sen johtopäätöksen, että se, mitä hän näki, oli todella jäännös muinaisesta pakanallisesta Baalin palvonnasta. Juhlan historia ja tapa, jolla sitä vietetään valaisevat toinen toistaan. Ennenkuin kristinusko saapui Brittein saarille druidit viettivät pakanallista kesäkuun 24. päivän juhlaa sytyttämällä kokkoja suuren jumalansa kunniaksi, jonka olemme jo todenneet olevan Baal. Toland sanoo teoksessaan Account of the Druids, että "näiden juhannuskokkojen ja -uhrien tarkoituksena oli siunata maan hedelmä, joka valmistautui nyt korjuuta varten; samoin kuin toukokuun 1. päivän juhlallisuudet hyvän kasvun takia; ja lokakuun viimeisen päivän vietto oli kiitosjuhla saadusta sadosta". Ja hän jatkaa druidien kokoista juhannuksena: "Palataksemme jälleen kokkoihimme, oli tapana, että paikan isäntä tai hänen poikansa tai joku muu merkkihenkilö otti käsiinsä uhratun eläimen sisälmykset ja käveli paljain jaloin kolme kertaa kekäleiden yli sen jälkeen, kun liekit olivat palaneet loppuun viedäkseen ne suoraan Druidille, joka odotti alttarilla kokonaiseen vuotaan pukeutuneena. Jos tuo herra selvisi vahingoittumattomana, sitä pidettiin hyvänä merkkinä ja sitä tervehdittiin äänekkäin huudoin; mutta jos hän sai mitään vammaa, sen katsottiin tuovan huonoa onnea sekä yhteisölle että asianomaiselle itselleen". Toland jatkaa: "Näin olen nähnyt ihmisten juoksevan ja hyppivän juhannuskokkojen yli Irlannissa; niin etteivät he ollee ylpeitä ainoastaan siitä, että selvisivät vammoitta, vaan ikäänkuin seremoniassa olisi kysymys eräänlaisesta puhdistumisesta, jonka jälkeen he pitivät itseään erityisellä tavalla siunattuina, vaikka he olivatkin täysin tietämättömiä seremonian alkuperästä jäljitellessään sitä niinkin epätäydellisesti". Neillä on jo ollut syytä tehdä se johtopäätös, että Foroneus, joka oli "ensimmäinen kuolevainen, joka hallitsi" -- ts. Nimrod ja roomalainen jumalatar Feronia -- muistuttivat toisiaan. Mitä tulee "Johanneksen" kokkoihin, tuo yhteys tulee entistä selvemmäksi sen perusteella, mitä kerrotaan muinaisista ajoista alkaen näistä kahdesta jumalasta; ja samalla saamme valaistusta näiden kokkojen alkuperään. Foroneusta kuvataan sellaisella tavalla, että se osoittaa, että hänen tiedettiin liittyvän tulen palvontaan. Näin viittaa Pausanius häneen: "Tämän kuvan [Bitonin kuva] lähellä he [argoslaiset] sytyttivät tulen, sillä he eivät myönnä sitä, että Prometheus olisi lahjoittanut tulen ihmisille, vaan kertovat Foroneuksen keksineet tulen. Foroneushan 'kokosi ensimmmäisenä ihmiset yhteisöiksi"; sillä kuvailtuaan hänen hautakammionsa sijaintia Pausanius jatkaa: "Sillä he suorittavat todella hautajaismenoja vieläkin Foroneukselle"; sanoin, jotka osoittavat, että hänen kuolemansa muistoa vietettiin samalla tavoin kuin Bacchuksen kuolemaa. Sitten Feronian palvonnan luonne, joka oli tulenpalvontaa, käy ilmi Soracten vuoren juurella olevan hänen mukaansa nimetyn kaupungin pappien suorittamista rituaaleista. Bryant kertoo vedoten auktoriteetteinaan sekä Plinyyn etä Straboon, että "papit kävelivät paljain jaloin yli määrän hehkuvia hiiliä ja kekäleitä". Huomaamme Arunsin viittaavan Virgiliuksessa tähän samaan tapaan puhutellessaan auringonjumala Apolloa, jonka temppeli oli Soractessa, jossa Feroniaa palvottiin ja jonka on siis täytynyt olla sama kuin Jupiter Anxur, samassa temppelisssä palvottu jumala, jota pidettiin "nuorena Jupiterina" samoin kuin Apolloa kutsuttiin usein "nuoreksi Apolloksi":


"Oi Soracten korkeiden asuinsijojen isäntä,
jumalten hallitseva voima Foibos,
jota me ensimmäisenä palvomme; kokonaiset metsät uhkeita mäntyjä
sinun vuoksesi kaadetaan, jotka loistavat sinun kunniaksesi.
Sinun suojeleminasi me paljain jaloin...
*DRYDENIN Virgil Aeneid "The Young Apollo" (nuori Apollo), "joka oli syntynyt tuomaan lain ja järjestyksen kreikkalaisille" sanottiin ilmestyneen Delfoissa "täsmälleen keskellä kesää". (MULLERIN Dorians)
Näin Johannes Kastajan kunniaksi sytytettyjen kokkojen, joiden hiillosten yli niin vanhat kuin nuoretkin joutuvat kävelemään, alkuperä voidaan jäljittää "ensimmäiseen kuolevaiseen, joka hallitsi".
On merkittävää, että mitä kauempana toisistaan olevissa pakanamaissa on juhla, jota vietetään olennaisilta osiltaan samanlaisena kuin Baalin tulenpalvontaa ja juuri siinä vaiheessa Tammus-kuuta, jolloin tuon babylonialaisten jumalan kunniaksi vietettiin muinoin juhlaa. Turkkilaiset, joiden Ramazan-paasto alkaa Hurdin mukaan 12. kesäkuuta, juhlivat sitä lamppujen sytyttämisellä.*

*HURDin Rites and Ceremonies. Hurdin ilmoittama aika ei sinänsä olisi ratkaiseva todiste siitä, että siinä olisi kysymys samaan aikaan vietettävästä juhlasta kuin alkuperäinen Tammusin kunniaksi vietettävä juhla oli; sillä eräs ystävä, joka on asunut kolme vuotta Konstantinopolissa, tiedottaa minulle, että koska turkkilaisen ja aurinkovuoden välillä on ristiriitaa, Ramazan-paastoa vietetään järjestyksessä vuoden kaikkina eri kuukausina vuoron perään. Kuitenkin se, että vuosittain vietetään valon juhlaa uskonnollisen tavan yhteydessä, on varmaa.

Toisaalta roomalaiskatolisen kirkon käyttämällä pyhällä kielellä Johannes kastajan nimi oli Joannes. Niinpä ei muuta tarvittu, jotta 24. kesäkuuta vietettävä juhla saataisiin sopimaan sekä kristityille että pakanoille kuin, että juhlaa vietettäisiin Joanneksen kunniaksi; ja siten kristityt luulisivat, että he viettivät juhlaa Johannes Kastajan kunniaksi ja pakanat taas palvoivat edelleen vanhaa hyvää Oannesta eli Tammusia. Siitä syystä paavinkirkko viettää Johannes Kastajan syntymäjuhlaa juuri samaan aikaan kuin muinaisessa Babyloniassa juhlittiin Tammusin suurta kesäjuhlaa. Ja pyhän Johanneksen juhla, fete, alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin tuo juhlapäivä alkoi Kaldeassa. On hyvin tunnettua, että idässä vuorokausi alkoi edellisenä iltana, Vaikka siis 24. päivä on merkitty syntymäpäiväksi, Johanneksen syntymäpäivän juhlallisuudet ja menot alkavat AATTONA -- ts. 23. päivän iltana.
Jos tutkiskelemme itse juhlamenoja, näemme, miten puhtaasti pakanallisia ne ovat ja miten ratkaisevalla tavalla niiden varsinainen alkuperä käy ilmi. Juhannusaaton suuri tunnusomainen seremonia on juhannuskokko. Se sytytetään Ranskassa, Sveitsissä, roomalaiskatolisessa Irlannissa ja joillakin läntisillä Sklotlannin saarilla, joissa paavinvalta yhä vallitsee. Niitä sytyttävät kaikkialla Rooman kannattajat ja niiden maissipelloille viedään palavia soihtuja. Tällä tavoin Bell kuvaa teoksessaan Wayside Pictures (kuvia teiden varsilta) Ranskan Bretagnen juhannuskokkoja: "Jokaisella juhlalla (fete) on omat erityispiirteensä. Ehkä juhannuksen erityispiirteet ovat kaikkein hätkähdyttävimmät. Koko päivän köyhät lapset kulkevat kerjäämässä avustuksia Johanneksen kunniaksi sytytettäviä kokkoja varten ja iltapuolella syttyvät kokot toinen toisensa jälkeen; ja lopulta loistavat tuhannet kokot kukkuloiden huipuilta, kunnes koko maa hehkuu kuin yhtenä suurena palona. Joskus papit sytyttävät ensimmäisen kokon torilla; ja toisinaan sen sytyttää enkeli, joka saadaan laskeutumaan kirkon huipulta mekaanisen laitteen avulla, kädessään soihtu, jolla hän sytyttää kokon ja lentää taas takaisin. Nuoret tanssivat kokkojen ympärillä villisti; sillä taikauskon mukaan he pääsevät naimisiin alkavana vuonna, jos he saavat tanssittua yhdeksän kokon ympärillä ennen keskiyötä. Liekehtivien kokkojen ympärille asetetaan istuimia kuolleita varten, joiden henkien uskotaan tulevan sinne nauttimaan melankolisesta huvista, kun he saavat kuulla jälleen kansanlauluja ja muistella nuoruutensa ilakointia. Silloin säästetään palasia soihduista ikäänkuin taikakaluiksi suojelemaan ukkosilta ja hermosairauksilta; ja niiden kukkien kruunut, jotka ympäröivät pääkokkoa ovat hyvin kysyttyjä, koska ne tekevät omistajastaan erikoisen kadehdittuja." Näin on Ranskassa. Kääntykäämme nyt Irlantiin. Charlotte Elisabeth kuvailee erästä juhannusjuhlaa, jossa hän oli mukana: "Tuona irlantilaisen maalaisväestön suurena juhlana, juhannusaattona on tapana, että tuona iltana auringon laskiessa sytytetään kautta koko maan valtavia, korkealle kohoavia kokkoja turpeesta, suopuista ja kaikesta palavasta aineesta, mitä saadaan kerättyä. Turpeesta saadaan tasainen, kunnollinen palo ja suopuista mitä loistavimmat liekit ja näiden suurenmoisten, kaikilla kukkuloilla palavien merkkitulien aikaansaama vaikutus on valtava. Niistä lähtee valtavasti savua joka suunnalta. Maalaiset alkavat kokoontua jo varhain illalla ja kaikki ovat pukeutuneet parhaisiinsa, terveyttä uhkuen, kaikkien kasvot täynnä sitä kipinöivää intoa ja äärimmäistä nautintoa, joka on niin tyypillistä maalaisille. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään sen kaltaista; ja minua ilahduttivat valtavasti heidän kauniit, älykkäät, iloiset kasvonsa; miesten rohkea olemus ja neitojen leikillinen, mutta todella vaatimaton käytös; vanhusten eloisuus ja lasten villi riemu.

Paavillisessa kalenterissa on Johannes Kastajan syntymäjuhlan ajankohdaksi meskitty 24. kesäkuuta eli juhannusaatto. Aivan sama ajankohta oli yhtä merkittävä babylonialaisessa kalenterissa, sillä se oli yksi Babylonian kaikkein tärkeimmistä juhlista. Sillä juuri juhannuksena eli kesäpäivän seisauksena alkoi Kaldeassa, Syyriassa ja Foinikiassa "Tammus"-niminen kuukausi; ja tuon kuukauden ensimmäisenä päivänä -- ts. noin 24. päivä kesäkuuta -- vietettiin erästä Tammuksen alkuperäisistä juhlista.*

*STANLEYn Saboean Philosophy. Egyptissä Tammusia vastaava kuukausi -- siis Epep -- alkoi 25. kesäkuuta (WILKINSON).
Tuon babylonialaisen jumalan kuoleman ja eloon heräämisen muistolle oli omistettu eri syistä eri maissa muita aikoja; mutta tämä, niinkuin kuukauden nimestä voidaan päätellä, on ilmeisesti ollut todella se ajankohta, jolloin hänen kunniakseen nimettyä juhlaa vietettiin alunperin siinä maassa, jossa epäjumalanpalvelus oli syntynyt. Ja tämä juhla erityisine rituaaleineen oli saanut niin vahvan otteen ihmisten mielistä, että vaikka aikanaan oli omistettu muitakin päiviä Babylonian Messiaaseen liittyviin suuriin tapahtumiin, niinkuin joissakin osissa maatamme on tehty, tämän pyhän ajankohdan ei voitu antaa mennä ilman ainakin joitakin siihen liittyviä erityisiä rituaaleja. Kun paavinvalta lähetti lähettiläitään Eurooppaan 500-luvun loppupuolella saadakseen koottua pakanat laumaansa, tämä juhla oli monissa maissa suuressa suosiossa. Mitä sille olisi pitänyt tehdä? Olisiko heidän pitänyt käydä sotaa sitä vastaan? Ei. Se olisi ollut vastoin paavi Gregorius I:n kuuluisaa neuvoa, jonka mukaan oli mentävä puolitiehen vastaan pakanoita ja tuotava heidät sillä tavoin roomalaiskatolisen kirkon alaisuuteen. Tuota Gregoriuksen ohjetta noudatettiin huolellisesti; ja niin liitettiin juhannus, jonka pakanat olivat pyhittäneet Tammuksen palvonnalle, roomalaiskatolisen kirkon kalenteriin pyhänä kristillisenä juhlana.
Mutta oli vielä päätettävä eräs kysymys: Millä nimellä tätä pakanallista juhlaa kutsuttaisiin, kun se pyhitettäisiin ja otettaisiin roomalaiskatolisen uskon rituaaliksi? Liian röyhkeää olisi ollut kutsua sitä vanhalla nimellään Belin tai Tammusin mukaan heti siinä vaiheessa kun juhla otettiin käyttöön. Vaikeaa olisi myös ollut nimittää sitä Kristuksen mukaan varsinkaan kun Hänen elämässään ei ollut tapahtunut mitään erityistä tuona ajankohtana. Mutta Mutta Vääryyden Mysteereiden agenttien oveluus ei joutunut pulaan tässäkään asiassa. Jos Kristuksen nimeä ei voitu kätevästi liittää tuohon juhlaan, mikä estäisi nimeämästä sitä Hänen edelläkävijänsä Johannes Kastajan mukaan? Johannes Kastaja syntyi kuusi kuukautta ennen meidän Herraamme. Ja koska nyt pakanallinen talvipäivän seisauksen juhla oli omistettu Vapahtajan syntymäpäiväksi, niin siitä seurasi, että jos Hänen edelläkävijänsä saisi oman juhlansa, hänen juhlaansa oli vietettävä juuri tänä ajankohtana; sillä kesäkuun 24. päivän ja joulukuun 25.päivän välillä -- ts. kesä- ja talvipäivän seisausten välillä -- on juuri kuusi kuukautta. Paavinvallan kannalta tämä oli mahdollisimman sopivaa. Eräs niistä pyhistä nimistä, joilla Tammusia eli Nimrodia kutsuttiin, kun hän ilmestyi uudelleen Mysteereissä sen jälkeen kun hänet oli tapettu, oli Oannes.*

*BEROSUS, BUNSENin Egypt. Jotta voisimme samaistaa Nimrodin ja Oanneksen, jonka Berosus mainitsee ilmaantuvan merestä, on muistettava, että Nimrodin on osoitettu olevan Bacchus. Luvussa IV, osassa 1 [ei ole vielä käännetty, mutta käännös kyllä valmistuu aikanaan D.V.] on todisteet siitä, että Nimrodin eli Bacchuksen kerrotaan paenneen mereen, kun viholliset olivat voittaneet hänet. Kun hänen siis esitetään ilmestyvän, on luonnollista, että hän ilmestyisi nimenomaan Oanneksen hahmoisena Kala-jumalana. Hieronymushan kutsuu tunnettua Kala-jumalaa Dagonia nimityksellä Piscem moeroris (BRYANT) eli "surun kalaksi", mikä hyvin todistaa, että Kala-jumala on "valitettu" Bacchus; ja yhteneväisyys on täydellinen, kun Hesychius kertoo meille, että jotkut kutsuivat Bacchusta nimityksellä Ichtys eli "kala".

YHTEENVETO

Läpi koko tämän tutkimuksen on vedetty johtopäätöksiä, jotka ovat ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen traditioiden tai useimpien raamatunselittäjien kanssa. Nämä johtopäätökset ovat:

Jeesusta ei ristiinnaulittu perjantaina, vaan keskiviikkona;
Hän nousi kuolleista sapatin iltana, ei sunnuntaiaamuna;
Koska Jeesus nousi ylös sapattina, ei ole mitään pätevää syytä viettää sunnuntaita "Herran päivänä";
Ei ole mitään ratkaisevan selkeitä raamatunkohtia, jotka osoittaisivat muuta;
Ei ole olemassa ratkaisevan selkeitä historiallisia todisteita, jotka todistaisivat jotain muuta;
Roomalaiskatolinen auringonpäivä on vienyt sapatilta sen aseman. Se oli kompromissi Rooman pakanoiden vuoksi, jotka palvoivat aurinkoa tuona päivänä;
Alkuaikojen eksytys sai aikaan sen, että Rooman kirkon kautta "kristillinen pakanuus" vaikutti kaikkiin Rooman valtakunnan alueen kirkkoihin, ja siten suureen osaan kristikuntaa, niin että hyväksyttiin tiettyjä epäraamatullisia käsityksiä koskien sapattia ja "Herran päivää";
Uskonpuhdistuksesta huolimatta protestanttiset lahkot ovat pitäneet nuo väärät käsitykset aina tähän päivään saakka;
Neljäs käsky: "Muista pyhittää lepopäivä" on yhä osa Jumalan lakia ja koskee meitäkin tänä päivänä;
Tämä ei ole uutta ilmestystietoa, vaan sitä ovat noudattaneet monet kristityt kautta historian Rooman vainosta huolimatta.
Jokaisen meistä on etsittävä Herraa tässä asiassa. Meidän on nähtävä, olemmeko halukkaita hyväksymään totuuden ja antamaan Herralle Hänen kunnian päivänsä, niinkuin Hän on käskenyt, ja jonka kautta Hän haluaa meitä siunata.

Jumala on meidän kaikkien lopullinen tuomari. Ja vaikka me voimme tuomita Herran seurakuntaa (1. Kor. 5:12; 1. Piet. 4:17), meidän on oltava tarkkoja, ettemme tuomitse omavanhurskaalla asenteella tai ulkonaisen perusteella. Meidän on tuomittava vanhurskaasti (Joh. 7:24). Jos saamme kehotuksen varoittaa toista veljeä tässä tai jossain muussa asiassa, meidän olisi tehtävä se kärsivällisyydellä ja varmistumalla siitä, että olemme itse opillisesti oikeassa (2. Tim. 4:2), ja tiedostamalla oma syntisyytemme.

Tutkiskelkaamme sydäntämme ja etsikäämme Jumalan armoa mukautuaksemme Hänen tahtoonsa. Vain niin me voimme muuttua Kristuksen kuvan kaltaisuuteen (Room. 8:29), jolloin täytämme koko lain rakkauden lain kautta (Matt. 2:36-40).

Kehotan lopuksi lukijoitani olemaan hyväksymättä kyselemättä tässä artikkelissa kirjoittamiani asioita tutkiskelematta huolellisesti omaa sydäntään ja tutkimatta näitä asioita itse, niin että pääsee varmuuteen totuudesta. Vasta silloin heillä on pohjaa kehottaa toisia pääsemään totuuteen.

Herra sinua siunatkoon pyrkiessäsi Hänen totuuteensa.