IRC-Galleria

Mä olen pikkuhiljaa ruvennut ymmärtämään pari juttua elämässäni.
Ei mulle tarkoitettu elämää. Mut tarkoitettiin vaeltamaan pitkässä
nahkatakissa päässäni stetson ja taskussani mattoveitsi,
selvittäen muiden raukkaparkojen elämää ja ongelmia.
Siinä mä olen hyvä. Mulle ei haluttu antaa elämää elettäväksi,
olin joku vahinko taivaan suunnitelmassa, ja ne päätti lahjoittaa
mun sieluni helvetin aikakirjoihin.
Mun oli kai tarkoitus olla äiti, sellainen äitihahmo, joka vaeltaa
lapsiensa elämissä taka-alalla ja saapuu kun kutsutaan.
Antaa turpaan pahuudelle ja poistuu varjoihin kun lapsi voi taas hymyillä.
Enää mä en voi korjata ketään. Olla kenenkään tukena fyysisesti.
Tarttisin ite sitä tukea ja apua, että joku tulisi minun ja pahuuden eteen
varjoista, tarttuisi siihen ja ajaisi sen pois.
Miksi ihmiset ovat niin kiittämättömiä?

Antakaa teippiä.
Sydämeni ratisee.
Sattuu. Ikävä.