IRC-Galleria

Eilen tapahtunut Jokelan koulusurma on saanut monet lähipiirinikin ihmiset tolaltaan.
Kun olen kuunnellut selostusta tapahtumasta siitä itse tietoa hakematta, olen huomannut
ystävissäni tiettyjä piirteitä. Kaikki ovat huolissaan, omalla itsenäisellä tavallaan.
Olen säästänyt itseäni olematta paneutumasta jutun yksityiskohtiin, sillä tunnen itseni.
Lähtisin pohtimaan absurdeja asioita jutun takana.
Suru, murhe, hätä.. epätoivo siitä miksi näin tapahtui. Minun käsitykseni tapauksesta on se että Amerikan malli on rantautunut pieneen Suomeen. Se, että terveys- ja sosiaaliavuista säästetään, alkaa pikkuhiljaa näkyä ovien ulkopuolella.
Alkaa olla sula mahdottomuus huomata häiriöitä ja masennusta nuorissa ja pienissä lapsissa,
koska luokkakoot kasvavat ja stressiä levitetään kuin voita leivälle jokaisessa instanssissa joka on tekemisissä nuorten kanssa. Kyse on työpaikoista, niiden vähenemisestä ja niiden epävakaisuudesta aloilla, joidenka pitäisi herättää luottamusta ja turvaa. Miten työntekijä kuten esimerkiksi opettaja, voi auttaa sairastuneita lapsia jos he eivät kykene huomaamaan mitään erityistä?
He eivät huomaa lapsen hiljaisuutta, koulukiusaamista, verijälkiä käsissä, partavedellä peitettyä vanhan viinanhajua tai työstressikuoppia silmien alla vanhempain illoissa.
Tai heillä ei vain ole aikaa paneutua niihin. Suomi tappaa itsensä stressiin, pahaan oloon, surulliseen ja niin viattoman nuoreen selkärankaan josta se ei pidä huolta. Jos ja kun joku kysyy olisiko tuo Jokelan surma voitu estää.. siihen löytyy vastaus josta todennäköisesti vaietaan: Tottakai olisi. Muttei siihen ollut tarpeeksi resunsseja. Se saa minut entistä surullisemmaksi. Ajatus siitä että muut eivät ajattele.
Over and out.