Taitaa käydä kohta, niinku Bombayssa joskus Krakataun posahtamisen aikaan. Kaikki räjähtää. Mä katon vaan taivasta. Sieltä ropisee tuhkaa mun hartioille. Maahan tippuu laavakivijärkäleitä. Ne on yhtä tulisia, kun helvetti. Tulivuori on syössyt itsestään kaiken pihalle, mitä vaan piti sisällään. Tsunami tulee. Paikat joutuu veden valtaan. Ihmiset vaan lähtee räjähdyspaikasta paniikissa juoksemaan ympäriinsä. Olis kai kannattanu lähteä aikaisemmin, ettei kukaan huku. Niin se elämäkin menee joissakin jutuissa. Joko sä uit tai sä uppoot. Seuraavalle saarelle on aika helvetin pitkä ja loputon matka uida. Sinne me selvitään. Me uskotaan siihen. Ollaan tehty urotyö.
Niin se joskus tuntuu semmoselta. Tänään oli niitä päiviä, ku toi hirvee tentti stressas. Sit tietty jännitti niin pirusti tuo näyttökoe. Voi äiti. No, hyvin se onneks meni.
Samaan aikaan mä oon huolissani joistakin ihmisistä. No, se on elämää.
Onneks oon saanu lisää painoa pois... Kohta ollaan kai kaheksan kiloa laihempia. Vielä toistaiseksi vasta seittemän kiloa. No, onhan sekin saavutus.
Ja onneksi on paljon positiivisia ajatuksia.
Nyt meen, ennenku noi porkkanat jähtyy....
Voikaahan hyvin. <viittaus> Moido!
