Tai no, kuka eli ja kuka ei… Kun sota päättyi maaliskuussa 1940, oli Suomi vähintään yhtä yksin kuin ennen vihollisuuksia. Vähän uskallettiin pohtia puolustusliittoa Ruotsin ja Norjan kanssa, mutta Molotov ilmoitti välittömästi tällaisen hankkeen olevan rauhansopimuksen vastainen ja Neuvostoliitolle vihamielinen. Suomen hallituksen sitten auttanut muu kuin nostaa sotilasmenojen osuus lähes puoleen valtion kokonaismenoista. Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 2016 vastaava osuus oli 5,3 % eli vajaa kolme miljardia euroa. Itärajan lisäksi silmällä jouduttiin pitämään Hankoa, jonne Stalin oli sijoittanut noin 30 000 puna-armeijan miestä. Mehän olimme menettäneet tärkeimmät puolustuslinjat, ennen kaikkea Mannerheim-linjan, uuden rajan taakse. Tämän vuoksi päätettiin rakentaa 1200 km pitkä Salpalinja koko uuden rajan pituudelta. Sen vahvimmat osiot sijoitettiin Suomenlahden ja Saimaan väliin, ja itse olen käynyt siellä monesti kävelyllä ajaessani Lappeenrantaan. Kyllä ne bunkkerit on jykeviä!
Nykypäivän näkökulmasta voi tuntua radikaalilta, että elokuussa 1940 mietittiin tosissaan valtioliiton muodostamista Suomen ja Ruotsin välille. Varsinkin perussuomalaisten kannattajille voisi moinen sulauttaminen olla vaikea niellä, mutta 77 vuotta sitten tämä tuntui ihan hyvältä idealta turvata suomalainen yhteiskuntajärjestys. Ruotsin ulkoministeri ”Günther” sitten täsmensi, että niin Neuvostoliiton kuin Saksankin siunaus liitolle tarvitaan. Eihän sitä tullut kummaltakaan, yllätys yllätys! Osaltaan pohjoismaisesta yhteishengestä kertoo myös se, että Saksan hyökätessä Norjaan meillä muodostettiin mm. Mannerheimin myötävaikutuksella vapaaehtoinen ambulanssiyksikkö, joka auttoi norjalaisia taistelussa Hitlerin joukkoja vastaan. Mutta kun Saksa oli vallannut Norjan ja Tanskan, ja venäläiset olivat miehittäneet Viron, Latvian ja Liettuan, Natsi-Saksa oli ainoa merkittävä Neuvostoliiton vastavoima, johon pystyimme luomaan yhteyden. Pohjoismainen veljeyskin alkoi melko nopeasti rapistua.
Katkera ja verinen sota oli päättynyt vain kaksi kuukautta aiemmin, kun toukokuussa jo perustettiin ”Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura”. Hankkeen täytäntöönpanosta vastasivat kotimaiset kommunistit, mutta takana oli tietysti Neuvostoliiton halu päästä ohjailemaan suomalaista yhteiskuntaelämää. Loppuvuodesta 1940 Kyösti Kallio lopetti presidenttinä, ja joulukuussa hänen seuraajakseen valittiin Risto Ryti. Ystävällinen Neuvostoliitto helpotti valintaa toimittamalla listan, jossa kerrottiin epätoivottavat henkilöt pressaksi. Siitä löytyivät mm. Mannerheim ja Väinö Tanner. Jännä juttu, että myöhemmin sotasyyllisyysoikeudenkäyntien pääsyytettynä ollut Ryti kelpasi vielä tässä vaiheessa idän punaiselle karhulle. Suomen idänpolitiikka oli kuitenkin kokemassa rajun muutoksen seuraavien kuukausien aikana, jota enteili ”rauhan ja ystävyyden seuran” lakkauttaminen joulukuussa.
Kuten edellisessä luvulla mainittiin, noin 420 000 evakkoa joutui talvisodan jälkeen jättämään kotinsa lähinnä Laatokan lähistöllä oleville alueille, jotka Suomi luovutti. Evakot olivat suurelta enemmistöltä Suomen heimoihin kuuluvia karjalaisia, eivät siis ortodoksisia itäkarjalaisia. Jälkimmäiset muodostavat nimittäin oman kansansa, eikä heidän kielensä lukeudu suomalaismurteisiin. Tällä seikalla oli huomattava merkitys jatkosodan aikana, kuten myöhemmin käy ilmi. Muualle maahamme siirtyneitä evakkoja tuettiin tehokkaasti esim. asunnon hankkimisessa. Käytännössä muiden suomalaisten piti luovuttaa omaisuuttaan siirtoväen asuttamiseksi, ja kaikki eivät tietenkään tehneet tätä mielellään. Tuohon aikaan suomalaiset olivat vielä huomattavan vähän sekoittuneet keskenään, ja kulttuurierot maan eri osien välillä olivat suuria erityisesti idän ja lännen välillä. Osa siirtolaisista oli ortodokseja ja vielä pienempi osa varsinaista karjalan kieltä puhuneita ihmisiä aivan itäisimmästä Suomesta. Joka puolella maata oli pulaa lähes kaikesta, ja yhtäkkiä sekin piti jakaa tällaisten satojen kilometrien päästä tulleiden ”vääräuskoisten” kanssa, joiden puheesta ei edes saanut selvää. Ymmärrettävästi kaikkien ”koti, uskonto ja isänmaa” -ihanne ei tähän taipunut.
Siirtolaishaastetta yritettiin ratkaista pika-asutuslailla, jolloin heille olisi jaettu maata tasaisesta suunnilleen samoilta leveysasteilta, joilta he olivat lähteneet. Viipurilaista ei siis heitetty Sodankylään eikä Sallasta paennutta Poriin. Kuitenkin erityisesti ruotsinkielisten alueiden väestö vastusti lakiesitystä, koska heidän mielestään karjalaisten työntyminen heidän alueilleen olisi pakkosuomalaistamista. Tämän pelättiin ärsyttävän myös Ruotsia, joten lopulta siirtoväki jaettiin niin, ettei se muuttanut paikallisia kielisuhteita. Joka tapauksessa suunniteltiin 40 000 uuden tilan perustamista, mitä varten piti saada jostain 330 000 hehtaaria maata. Tästä maasta yksityiset maanviljelijät joutuivat antamaan puolet, loput tuli valtiolta, seurakunnilta, kunnilta ja yhtiöiltä. Asian merkityksen voi ymmärtää pienen ajatusleikin avulla. Oletetaan että Lappi pitää luovuttaa Norjalle ja asukkaiden tulee lähteä evakkoon. Sinulla on perheesi kanssa neljän huoneen omakotitalo Nurmijärvellä. Äkkiä hallitukselta tulee käsky, että kaksi huonetta pitää luovuttaa lappilaisen perheen asuttavaksi. Miltä tuntuisi? Miltä tuntuisi lappilaisista? Tunnelma voisi kärsiä.
'Da community:
100 vuotta suomalaista tarinaa