IRC-Galleria

Tammi-helmikuun vaihteessa 1940 tilanne Suomen itärintamalla oli sellainen, jota kovin moni tuskin osasi kuvitella. Useimmathan eivät uskoneet edes minkään rintaman muodostuvan, vaan punajoukkojen vyöryvän pysähtymättä yli koko maamme. Neuvostoliiton johtajat olivat tietysti toivoneet kommunistisen kansanrintaman muodostuvan tukemaan Otto Wille Kuusisen ”laillista” hallitusta. Sen sijaan lähes koko kansan tukema porvarillisen Suomen pieni ja erittäin puutteellisesti varustettu armeija oli pysäyttänyt Stalinin joukkojen etenemisen koko matkalla Karjalankannakselta Pohjois-Lappiin. Eräät sitkeimmistä puolustustaisteluista käytiin Laatokan pohjoispuolisen Karjalan seuduilla. Tälle alueelle suomalaiset keskittivät kaksi divisioonaa johtajinaan Lauri Tiainen ja Hannu Hannuksela. Miehiä yli kokonaisuudessaan noin 30 000 ja heitä vastassa venäläisillä kolminkertainen ylivoima, aseistuksessa heidän ylivoimansa oli selvästi murskaavampi. Joensuuhun rakkaat naapurit suunnittelivat marssivansa ehkä noin viikossa, mutta näillä seuduin syntyikin kuuluisa ilmaus ”Kollaa kestää”. No Kollaan taistelu ainakin kesti, nimittäin yli kolme kuukautta 7. joulukuuta alkaen aina sodan loppuun 13. maaliskuuta asti. Tuossa paikassa siis otettiin yhteen käytännössä koko sodan ajan.

Monestikaan emme tule ajatelleeksi, etteivät suomalaisjoukot tyytyneet pelkästään staattiseen puolustukseen sodan aikana, vaan aloitteelliset komentajamme johtivat myös onnistuneita vastahyökkäyksiä. Välillä neuvostojoukot olivat pakotettuja vetäytymään siihen suuntaan, josta olivat tulleetkin. Eräs tällainen hyökkäys toteutettiin 23. joulukuuta, olisiko tässä ollut ajatus jakaa hieman joulumieltä ateistiselle itänaapurille! Venäläiset eivät kuitenkaan vastaanottaneet lahjaa, vaan suomalaisten eteneminen lyötiin takaisin vielä ennen jouluaattoa. Kumpikin armeija sentään malttoi hiljentyä Uudenvuoden viettoon. Kamppailu jatkui paikoillaan tammi-helmikuun ajan, mutta maaliskuussa punajoukot hyökkäsivät rajummin kuin koskaan. 12. päivään mennessä he olivat saaneet uhkaavan murron varsinaisen linjan läpi. Onneksi seuraava aamu toi kärsimyksiä kokeneille miehille tiedon rauhansopimuksesta. Pelkästään maaliskuun kahden ensimmäisen viikon aikana Kollaan taistelun arvioidaan maksaneen 1300 suomalaisen ja 6700 neuvostosotilaan hengen.

Merkittävä ero joukkojen välillä oli, että neuvostoliittolaiset pystyivät raskaine kalustoineen etenemään vain teitä pitkin, mutta taitavina hiihtäjinä suomalaiset kykenivät liikkumaan kaikenlaisessa maastossa. Niinpä puna-armeija pyrki taistelun lomassa ajoittain rakentamaan omia teitä hyökkäystä varten. Meikäläiset tietysti taas hyökkäilivät näiden tietyömaiden kimppuun aina kun mahdollista. Ainakin mulle tästä tulee jotenkin mieleen Pohjois-Amerikan intiaanisodat, joissa ratsuin kulkevat intiaanisoturit hyökkäilevät alkeellisia teitä eteneviä uudisasukkaiden karavaaneja vastaan. Tavallaan surullista, ettei Amerikan alkuperäisasukkaiden vastarinta eurooppalaisia maahantunkeutujia vastaan ollut yhtä menestyksekästä kuin Suomen puolustustaistelu toisessa maailmansodassa. Tietyssä mielessä Venäjällä asuvat suomalais-ugrilaiset kansat ovat kokeneet saman kohtalon kuin intiaaniväestöt.

Moskovan rauhansopimus tuli täytäntöön aamupäivästä alkaen 13.3.1940, kun talvisota oli kestänyt 105 päivää. Neuvostoliitto koki luonnollisesti nöyryyttävänä, että se joutui tällaisten taistelujen jälkeen tekemään sopimuksen maan kanssa, joka piti vallata kokonaan parissa viikossa minimaalisin tappioin. Tosiasia oli kuitenkin se, että valtava määrä heidän sotilaitaan oli kaatunut mutta vain muutama prosentti Suomen pinta-alasta oli saatu vallattua. Nykyisten arvioiden mukaan kuolleiden neuvostosotilaiden määrä sijoittuu välille 126 000 – 168 000. Suomi menetti noin 26 000 sotilasta ja 1000 siviiliä. Siviilit kuolivat lähinnä ilmapommituksissa, koska lähes kaikki rajan lähistöllä asuvat ehtivät paeta ennen kuin vihollinen tuli paikalle. Näin ollen talvisodasta tuli vahvasti sotilaiden konflikti, koska naisten, lasten ja vanhusten ei juuri tarvinnut todistaa väkivaltaa. Tämä on hyvä muistaa, koska Puolan esimerkki antaa kuvan pahimmasta vaihtoehdosta. Vain kuukauden vieneen Puolan valloituksen aikana muutama kuukausi aikaisemmin noin 150 000 – 200 000 siviiliä menehtyi sotatoimissa. Vaikka suurin osa menee Natsi-Saksan vastuulle, myös Neuvostoliitto surmasi hyökkäyksen aikana tuhansia siviilejä. Pari kuukautta talvisodan päättymisen jälkeen venäläiset murhasivat Katynissa noin 22 000 vangiksi ottamaansa puolalaista upseeria ja muuta johtajaa. Tämä on hyytävä esimerkki siitä, mitä meillekin olisi voinut tapahtua, jos urhea puolustus olisi romahtanut.

Koska sodan hinta oli Neuvostoliitolle niin kova inhimillisesti, materiaalisesti ja moraalisesti, eivät heidän johtajansa tyytyneet asevoimin valtaamaansa alueeseen. Suomelta otettiin lopulta 10 % alueestaan ja noin 420 000 evakkoa, 12 % silloisesta väestöstä, joutui jättämään kotinsa uuden itärajan taakse. Menetetty alue oli pinta-alaltaan melkein nykyisen Pohjois-Pohjanmaan maakunnan kokoinen. Sitten tärkeä kohta: rauhansopimus ei edellyttänyt meitä tyhjentämään luovutettavaa aluetta, mutta käytännössä kukaan ei ollut valmis ryhtymään neuvostokansalaiseksi. Evakuointi oli myös siinä mielessä inhimillinen menestys, että hyvin harva kuoli muuton yhteydessä. Vertailukohdaksi voidaan ottaa maailmansotaan liittynyt suurin muuttoliike, eli saksalaisten massakarkotus itäisestä Euroopasta sodan lopulla ja sen päätyttyä. Häädön koki noin 12 miljoonaa ihmistä, joista vähintään puoli miljoonaa kuoli. Joidenkin arvioiden mukaan surmansa sai jopa yli kaksi miljoonaa pakolaista. Tässä näkyi tietysti se, ettei saksalaisten siirtoa järjestänyt heidän oma hallintonsa, vaan heille vihamieliset kansat. Talvisodan ja sen jälkiseuraukset voi tiivistää näin: suomalaiset kärsivät ja joutuivat allekirjoittamaan kohtuuttoman kovan rauhansopimuksen, mutta monessakin suhteessa olisi voinut käydä paljon huonommin.


Ihana yhteisömme
100 vuotta suomalaista tarinaa

Kuten edellisessä jaksossa kävi selväksi, noin 170 miljoonan asukkaan Neuvostoliiton hyökkäys 3,7 miljoonan asukkaan Suomen kimppuun ei lähtenyt käyntiin ollenkaan niin hyvin kuin bolsevikkijohto ja suurin osa maailman muistakin johtajista odotti. Oliko tästä syyttäminen/kiittäminen suomalaisia vai neuvostoliittolaisia, päälliköitä vai tavallisia rivimiehiä? Vähän kaikkia näistä, todennäköisesti kuitenkin vähiten itänaapurin rivimiehiä. Suurimmat tekijät olivat Stalinin aiempien vuosien vainoharhaisuus, sekä sotaan lähdettäessä neuvostojohtajien ylimielisyys suomalaisia kohtaan ja piittaamattomuus omien joukkojen suhteen. Diktaattorien ikuisuusongelma on, että pätevimmät alaiset eivät yleensä ole niitä kaikkein vaarattomimpia omaa valta-asemaa ajatellen. He ajattelevat paljon, missä on aina riski että päähän juolahtaa sopimattomia ajatuksia, mikä taas voi johtaa haastavaan käytökseen. Mikäli he tietävät oman pätevyytensä, heillä on ikävä taipumus kunnianhimoon. Tilanne on tämä myös armeijassa, joten asian tiedostava Stalin päätti säästää uskollisimmilta vaikuttavat upseerit ammattiosaamisen kustannuksella. Hyvin merkittävä osuus parhaista komentajista siis teloitettiin.

Neuvostoliiton hyökkäystä johtivat siis upseerit, jotka olivat taipuvaisia mielistelemään poliittisia johtajia ja uskoivat sotilaidensa massavaikutukseen enemmän kuin esimerkiksi tehokkaaseen työnjakoon eri aselajien välillä. Talvisodassa tämä strateginen laiskuus kostautui ensimmäisen kerran, Puolan valtauksessa ja Kiinan rajalla japanilaisia vastaan se vaikutti vielä toimivan. Mutta tarkastellaanpa sitten suomalaisia ja meikäläistä armeijaa. Paljon puhutaan talvisodan hengestä ja talvisodan ihmeestä, mutta olihan talvisodan henki oikeastaan sinällään ihme. Sisällissodasta oli noin 22 vuotta, ja vain muutama vuosi takaperin pinnalla olivat Lapuan liike ja Mäntsälän kapina. Kaikesta huolimatta vasemmisto, oikeisto ja kansalaissodan molempien osapuolten veteraanien lapset yhdistyivät puolustamaan tätä tasavaltaa, joka ei ennen joulukuuta 1917 koskaan ollut itsenäinen valtio. Sodan tuloksena syntyikin ainakin hetkellisesti yhtenäisempi suomalainen kansa kuin milloinkaan aiemmin historiassa. Tämän mahdollisti se, että maamme vasemmisto oli menettänyt pääosin uskonsa Neuvostoliiton ideologiseen puhtauteen, kun se solmi hyökkäämättömyyssopimuksen äärioikeistolaisen Saksan kanssa ja ne hyökkäsivät aseveljinä Puolaan. Lisäksi monet suomalaiset kommunistit olivat pitäneet esikuvinaan niitä Neuvosto-Venäjällä johtoasemissa olevia suomalaisia, jotka katosivat Stalinin puhdistuksissa.

Suomen suuret puolustusvoitot alkoivat oikeastaan siitä, kun oltiin ensin vetäydytty 5. joulukuuta päätaisteluasemiin Mannerheim-linjalle, joka kulki keskeltä Karjalankannasta. Taipaleen taistelussa Laatokan rannalla eräs puna-armeijan hyökkäys jätti vain tunnissa tuhat kuollutta neuvostosotilasta jäälle. Lähempänä Suomenlahtea linja oli vielä rakennettu vielä vahvemmaksi, Summassa oli 41 vahvistettua betonibunkkeria, joita vastaan venäläiset joutuivat hyökkäämään. Heidän tykistönsä ampui mielikuvituksettomasti pitkiä ja laajoja keskityksiä vaivautumatta tiedustelemaan vihollisen asemia, minkä pohjalta olisi voitu suunnitella tulivalmistelut mm. yhdessä ilmavoimien kanssa. Samoin jalkaväki ja panssarivaunut pelasivat ikään kuin omaa matsiaan ja etenivät erillisinä massoina. Jalkaväki menehtyi konekiväärituleen piikkilankaesteiden lomassa, eikä pystynyt näin suojaamaan panssareita lähitaistelussa. Vaunut pääsivät kyllä suomalaisten puolustuslinjojen sisään, mutta lähelle päässeet sotilaat tuhosivat ne Molotovin cocktaileilla, kasapanoksilla ja vaikkapa telaketjuihin työnnetyillä sorkkaraudoilla. Tyypillisestihän panssarivaunun miehistö pelkää eniten tilannetta, jossa sisään lentää polttopullo eikä pääse ulos.

Todennäköisesti sodan kuuluisin ja koko sen symboliksi nostettu taistelu käytiin pohjoisempana Suomussalmen alueella. Siellä kaksi punadivisioonaa sai tehtäväksi edetä villin suomalaisluonnon läpi Ouluun ja katkaista maa kahtia, jonka jälkeen Lapin valloitus kävisi sutjakkaasti. Tähän Kainuun hyökkäykseen neuvostovaltio keskitti kaksi divisioonaa eli yhteensä luokkaa 50 000 taistelijaa, joita vastaan Suomelta liikeni vain noin 11 000 miestä. Hurjasta alivoimasta huolimatta onnistuimme pysäyttämään pieniä maalaisteitä edenneet armeijat ja katkaisemaan myös niiden paluureitin. Vaikka suuri osa marssineista venäläisistä/ukrainalaisista pääsi lopulta pakenemaan, vähintään 20 000 kohtasi loppunsa erityisesti Raatteen tiellä tammikuun ensipäivinä. Suomalaisia kuoli vain reilu 700, eli kaatunutta suomalaista kohti menehtyi noin 30 vastapuolen pelaajaa.

Menestyksestämme tässä taistelussa tuli niin klassinen osa talvisodan ihmettä, että sitä on usein siteerattu ulkomaisissa sotilasakatemioissa esimerkkinä siitä, mitä hyvin johdetut ja innovatiiviset joukot voivat saavuttaa ylivoimaistakin vihollista vastaan. Tällaiset taistelut olivat kultaa kotimaisen propagandan tuotannossa, jota vielä osaltaan helpotti punamultayhteistyö. Kaikki lailliset puolueethan olivat yhteisrintamassa talvisodassa, eikä kirkon rooliakaan sovi unohtaa. Neuvostoliitto oli lähtökohtaisesti uskonnonvastainen valtio, Suomi taas paljon vakavammin luterilainen kuin nykyään. Tämä antoi niitä kuuluisia uskonsodan säväyksiä, joiden voimaan voi aina luottaa.

Täällä on kaikki
100 vuotta suomalaista tarinaa

Kaikki alkoi Mainilan tulituksesta, mutta kuka ampui? 26.11.1939 Neuvostoliiton raja-asema Mainilassa noin 40 kilometrin päässä Leningradista joutui tykistökeskityksen kohteeksi. Neuvostoliiton mukaan kyseessä oli ilman muuta suomalaisten aggressio, jossa kuoli neljä rajavartijaa. Sekä suomalaiset että venäläiset historioitsijat ovat myöhemmin todenneet ampujien olleen NKVD-miehiä Venäjän puolelta rajaa. Syynä oli puhtaasti oikeuttaa Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen rikkominen. Molotov vaati suomalaisilta anteeksipyyntöä ja että vetäisimme joukkomme parikymmentä kilometriä rajalta, meistä tämä taas ei tuntunut reilulta, vaan ehdotimme asian tutkimista yhteisvoimin. Molotov ja muu johto kokivat tämän vastauksen röyhkeän vihamieliseksi, katkaisivat diplomaattisuhteet 28.11 ja kahden päivän päästä joukot vyöryivät rajan yli.

Miehiä tähän alkuperäiseen hyökkäykseen oli varattu 450 000, mikä tarkoitti lähes kaksinkertaista ylivoimaa suomalaisiin nähden. Meikäläiset odottivat itänaapurin keskittävän joukkonsa Karjalankannakselle, jolloin Laatokan pohjoispuolella päästäisiin helpolla. Neuvostojohto valitsi kuitenkin leveän hyökkäyksen strategian, jolloin koko rajaa piti puolustaa tosissaan. Helsinkiä pommitettiin välittömästi, ja täysin varautumattomia kaupunkilaisia kuoli enemmän kuin talvi- ja jatkosodan myöhemmissä ilmahyökkäyksissä, noin 90 ihmistä. Myös 16 muuta paikkakuntaa sai osansa ”Molotovin leipäkoreista”, kuten venäläisten pommeja alettiin pilkallisesti kutsua. Herra oli nimittäin pokkana väittänyt, ettei Neuvostoliitto pudottanut pommeja vaan leipää ”nääntyvälle Suomen kansalle”. Moni varmaan ihmetteli, että onpas rajan takana tulista leipää! Vähän samanlaiselta huulenheitolta varmaan tuntui, kun Stalin perusti nukkehallituksen nimeltä ”Suomen demokraattinen tasavalta”, jonka johtoon pääsi maastamme sisällissodan jälkeen paennut Otto Wille Kuusinen. Tämä valtiovalta kuulemma edusti oikeasti suomalaista työväestöä, joka luonnollisesti nousisi suureen kapinaan porvarillista pakkovaltaa vastaan. Parikymmentä vuotta aiemmin käydyn sisällissodan valossa tämä ei tuntunut yhtä kaukaa haetulta kuin me nykyihmiset luulisimme.

Neuvostoversio Suomen demokraattisesta tasavallasta oli niin jännä pala maamme historiassa, että tarkastellaan sitä yhteisöllisyyden nimissä tässä lähemmin. Kuusisen lisäksi sen hallituksen muodosti joukko täältä paenneita suomalaiskommunisteja sekä muita soveliaita neuvostokansalaisia, ja Neuvostoliiton lisäksi sen tunnusti jopa Mongolia ja Tuvan tasavalta. Ensimmäisenä päivänään hallitus lupasi vuokrata Hangon, antaa kannakselta maata ja myydä pari kohdetta Stalinin hallinnolle. Melkoisia kauppoja: Saatte tuon poukaman vuokralle, mutta teidän pitää ensin valloittaa se noilta toisilta! Se oli varmaan pikku printillä siellä paperin kulmassa. Kuusisen hallinnon suunnitelmana oli heti Helsinkiin saavuttuaan ottaa sisälleen kansan etua ajattelevia edustajia eri puolueista. Puna-armeija uskoi pääsevänsä Helsinkiin noin kahdessa viikossa, jolloin sota olisi käytännössä ohi. Maanteitse matkaa rajalta oli 360 km, eli marssitahti olisi about 25 km päivässä. Kyllä tällaisen vauhdin pitäminen suurella joukolla on ihan realistista, kunhan ei tarvitse pysähtyä missään vaiheessa taistelemaan. Eihän homma taaskaan mennyt niin kuin propagandaelokuvissa…

Nimensä mukaisesti sodan vallitsevana elementtinä oli kunnon talvi. Karjalankannaksella taisteluita käytiin suunnilleen Turun korkeudella, ja sielläkin pakkasta oli pahimmillaan nelisenkymmentä astetta. Pohjoisempana päästiin luokkaan -45 C. Näissä oloissa opitut keinot suojautua kylmyydeltä olivat kaiken A ja O, varsinkin suomalaisilla joista monelle ei riittänyt valtion univormua. Eipä siinä muuta kuin parhaat talvipalttoot kotoa mukaan ja armeijan tunnus siihen kylkeen. Vastapuolella olleet venäläiset, ukrainalaiset ja keskiaasialaiset joukot järkeilivät, että turha tuhlata valkoista maastoutumisväriä, kun sota jää kuitenkin pieneksi kahakaksi. Tämä kostautui nopeasti ankarina tappioina, kun Laatokan lähialueilla käytiin joulukuussa suuria mottitaisteluita. Mottitaktiikkaan kuului, että etenevät neuvostojoukot pysäytetään ja niiden yhteys selustaan katkaistaan. Tämän jälkeen keskitytään pilkkomaan suuri saarrettu ryhmittymä pienempiin osiin, jotka pystytään yksitellen tuhoamaan. Taktiikalla oli yhteys suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin, jossa metsään jätettiin polttopuukasoja eli ”motteja” odottamaan lopullista korjaamista. Tällaisilla arjesta tutuilla termeillä sodassa varmaan pyrittiin herättämään perinteistä talkoohenkeä, ja kyllähän se toimi.

Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

Elokuun 23. päivä 1939 Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, joka on maiden ulkoministerien mukaan tunnettu nimellä Molotov–Ribbentrop-sopimus. Hyökkäämättömyyssopimus sinänsähän on ihan jees, parasta olisi jos kaikki maailman maat solmisivat yhden ison hyökkäämättömyyssopimuksen. Tai siinä olisi se huono puoli, että tietyt diktaattorit kuvittelisivat voivansa tehdä mitä tahansa ilman että kukaan puuttuisi asiaan. Vähän niin kuin nuo kaksi hirmuhallitsijaa uskoivat pystyvänsä mihin vain mainitun keskinäisen sopimuksensa turvin. Mutta varsinaisesti he sopivat Koillis-Euroopan jaosta omiin etupiireihinsä. On se mukava, kun pienillekin maille annetaan mahdollisuus päästä kunnon piireihin. Suomelle, Virolle, Latvialle, Liettualle, itäiselle Puolalle ja nykyiselle Moldovalle se tarkoitti “mahdollisuutta” liittyä suureen sosialisten kansojen perheeseen. Läntiselle Puolalle se taas tarkoitti orjuutta arjalaisen germaanirodun palveluksessa. Itse asiassa Liettua oli alunperin nimetty Saksan etupiiriin, mutta se vaihdettiin lisäalueeseen Puolassa.

Vaikka Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet Tarton rauhan vuonna 1920, välit olivat jääneet kireiksi. Syynä olivat molemmissa maissa raivonneiden sisällissotien päinvastaiset tulokset. Suomessa valkoiset olivat voittaneet ja suuri joukko punaisia suomalaisia oli paennut Venäjälle, jossa taas punaiset voittivat jokunen vuosi myöhemmin ja jopa kymmeniätuhansia venäläisiä ja karjalaisia pakeni Suomen puolelle. Suomessa oli sodan aikana surmattu vähintään satoja venäläisiä etnisissä puhdistuksissa, kun taas Stalinin 30-luvun kansallisissa vainoissa tapettiin kymmeniätuhansia suomalaissiirtolaisia ja inkerinsuomalaisia. Aiemmilta vuosikymmeniltä oli siis kertynyt paljon kansallista katkeruutta varsinkin Suomen puolella. Neuvostoliitossa arvelutti erityisesti se, että raja oli vain noin 30 kilometrin päässä Leningradista. Nykyiseltä rajaltamme on Pietariin matkaa suunnilleen 200 km, ja Helsingistä muuten aika sama. Suomi tajusi asiaan liittyvät riskit ja pyrki rakentamaan puolustusyhteistyötä muiden Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin kanssa. Tällä suunnalla ei ollut kuitenkaan valmiutta sitoutua taistelemaan Suomen puolesta. Konfliktin lähestyessä maamme oli siis tilanteessa, jossa konkreettisen avun saantiin miltään suunnalta ei ollut takeita.

Talvisotaan johtaneessa kehityksessä meille suomalaisille oli ominaista kansallinen yhtenäisyys ja taipumattomuus tekemään kompromisseja Neuvostoliiton kanssa. Oma osansa oli tietysti siinä ärtymyksessä, jota Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ylimielinen ja häikäilemätön käytös pienempiä maita kohtaan aiheutti. Samalla täytyy antaa tunnustusta myös niille sisäpoliittisille ja taloudellisille toimenpiteille, joilla suomalaista yhteisöllisyyttä oli määrätietoisesti eheytetty vuoden 1918 sodan jälkeen ja erityisesti 30-luvulla. Ja kieltämättä suomalainen ja venäläinen kulttuuri olivat olleet varsin erilaisia kautta historian. Ollessaan osa Venäjän imperiumia Suomen suuriruhtinaskunta oli omaleimainen ja hallinnollisesti varsin erillinen alue emämaasta. Osana Ruotsin valtakuntaa asemamme oli hyvin erilainen, alueemme oli täysin integroitu osa kokonaisuutta, ja tämä asetelma kesti monta kertaa kauemmin kuin Venäjän vallan aika.

Vuoden 1939 alussa Suomi ja Ruotsi suunnittelivat Ahvenanmaan linnoittamista. Neuvostoliitto ei aikonut sallia tällaista ainakaan ilmaiseksi, joten he halusivat vastineeksi Suomenlahden ulkosaaret, eli Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Seiskarin, vuokralle 30 vuodeksi. Myöhemmin vaatimusta pehmennettiin lupaamalla maallemme nykyisen Pohjois-Karjalan kupeessa olevien Repolan ja Porajärven osia tässä vaihtokaupassa. Meidän puolella rajaa oltiin kuitenkin suhteellisen tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Saman vuoden lokakuussa Suomen edustajat kutsuttiin Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä". Paasikiven johtama valtuuskunta sai huomata, että idän linja oli tiukentunut. Esimerkiksi rajan pinnasta olisi luovutettava pienehköjä alueita ja Hanko antaa 30 vuodeksi vuokralle. Pöydän toisella puolella istuivat Stalin ja Molotov omissa persoonissaan. Sekä Suomen yleinen mielipide että eduskunta eivät voineet hyväksyä Neuvostoliiton vaatimusten laajuutta, ja hallituksemme tarjosi vain suunnilleen nykyistä Helsingin maapinta-alaa vastaavaa aluetta Karjalankannakselta. 10.10.1939 täällä aloitettiin ylimääräiset kertausharjoitukset, ja neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta. Kolmen viikon päästä alkoi sota.

Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

1930-luvulla politiikassa asiat etenivät hieman lyhytjänteisemmin kuin tänä päivänä. P.E. Svinhufvud istui presidenttinä 1931-37 ja Kyösti Kallio 1937-40. Yleensä Suomen sodanjälkeiset pressat ovat olleet hommassa ainakin kaksi kautta eli 12 vuotta. Ihan oma lukunsa oli tietysti noin 25 vuotta virassa ollut Kekkonen. Vuoteen 1944 asti äänioikeuden ikäraja oli jopa 24 vuotta, kuusi vuotta nykyistä korkeampi. Isoimpien puolueiden pallia pitivät SDP ja Maalaisliitto. Kommunistisesti suuntautuneet puolueet oli kielletty osin Lapuan liikkeen ansiosta, kuten edellisessä luvussa todettiin. Lapuan liikehän kiellettiin myös, mutta Isänmaallinen kansanliike eli IKL sai jatkaa sen tehtävää. Jos vertaa IKL:n tunnusta lapualaisten vastaavaan, niin oikeastaan ainoa ero on, että karhulla hakkaava tyyppi on kasvattanut tukan. IKL oli sekä kommunismia että demokratiaa vastaan ja unelmoi yksikielisestä Suomesta, mielellään mahdollisimman laajana. Erään aikalaisen mukaan eduskunnassa ollessaan IKL:n kansanedustajat olivat “alituisessa käsirysyssä muiden puolueiden kanssa”.

No miltä suomalaiset sitten näyttivät 1930-luvulla? Keskiverto asevelvollinen vuonna 1935 oli pituudeltaan 171,3 cm ja painoi 67,7 kg. Nykyään luvut taitavat olla melkein 10 senttiä ja 10 kiloa enemmän. Nuorten naisten vastaavat luvut olivat noin 161 cm ja 57 kg. Pituus on siis noussut molemmilla sukupuolilla, mutta ero miesten ja naisten välillä vaikuttaisi hieman kasvaneen. Sinänsä mielenkiintoista, kun naisten asema verrattuna miehiin on kuitenkin huomattavasti parantunut noista päivistä. Joka tapauksessa käytännössä kaikki saivat tuolloin vähemmän ja yksinkertaisempaa ruokaa kuin nykyään. Tapana oli muun muassa vetää Pauligin Kahviketta, joka sisälsi vain 25 prosenttia kahvia! Tietysti kun tehtiin paljon ruumiillista työtä, heräämiseen tarvittiin vähemmän kuin nykyään läppärin edessä nököttäessä. Sellaiset asiat kuin WC ja kylpyhuone olivat luksusta tuon ajan suomalaiselle. Vuonna 1930 vessa oli alle kymmenesosassa asunnoista, kylpyhuone ainoastaan 1/50 kämpistä ja suurin osa oli sähköjä vailla. Koska etäisyydet rajoittivat yhteydenpitoa paljon nykyistä enemmän, erot paikallisissa tavoissa ja pukeutumistyyleissä olivat luonnollisesti selvempiä 30-luvulla.

Neuvostoliitossa asui lähialueillamme kymmeniätuhansia ihmisiä kattanut suomalaisyhteisö, jotka olivat tulleet vapaaehtoisesti rakentamaan kommunismia. Osa oli sinne sisällissodan lopun aikoihin paenneita punaisten kannattajia, osa taas 30-luvun alussa Suomesta sekä amerikan- ja kanadansuomalaisten joukosta muuttaneita aatteeseen uskoneita. Määränpää oli useimmiten sosialistinen Karjala, mikä loi käsitteen “Karjalan kuume”. Hommahan päättyi surullisesti, kun Stalinin lukuisat etniset vainot kohdennettiin myös suomalaisiin ja suuri osa heistä ammuttiin. Tämä tosin vaikutti osaltaan siihen, että suomalaisen vasemmiston pääosa menetti uskonsa neuvostojärjestelmään, mikä puolestaan mahdollisti kuuluisan “talvisodan hengen”.

Sitten vähän iloisempiin aiheisiin. Maamme ensimmäiset äänielokuvat valmistuivat tuolla vuosikymmenellä ja saimme myös ne ensimmäiset filmitähtöset, kuten Siiri Angerkoski, Regina Linnanheimo, Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Vuonna 1935 juhlistettiin puolestaan satavuotista Kalevalaa ja Svinhufvud piti tammikuun ensimmäisenä päivänä radiopuheen, joka aloitti pitkän, näihin päiviin asti lähes katkeamattomana jatkuneen uudenvuodenpuheen tradition. Vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin talous kasvoi reipasta vauhtia ja teollisuustuotanto kohosi vuosina 1933–1938 jopa viidenneksen vuodessa. Kasvu oli vientivetoista ja tärkeimpänä kohdemaana toimi Iso-Britannia peräti 40 % osuudella. Tavaraa taas tuotiin brittien lisäksi paljon Ruotsista ja Saksasta. Erona kylmän sodan aikaan oli, että Neuvostoliiton kanssa ei käyty paljoakaan kauppaa. Mutta vuosikymmenen lähestyessä loppuaan alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että kohta tullaan vaihtamaan raskasta rautaa rajan molemmin puolin.

Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

IRC-Galleria levittäytyy Youtubeen uudella virallisella kanavalla, ja haluamme tehdä siitä käyttäjiemme näköisen. Sinäkin voit tuoda siihen omaa ilmettäsi, katso tästä miten:
https://www.youtube.com/watch?v=RYlSCNPOPzo&t=1s

Kanava kaikkine videoineen löytyy taas tästä:
https://www.youtube.com/channel/UCrl-58zgA_fndDyaI-65Fog

Katso, tykkää, kommentoi ja ehdottele! ;)

Kun maamme astui 1930-luvulle, nuorimmilla ei enää ollut muistikuvia muusta kuin itsenäisestä Suomesta. Silti kaikki aikuiset muistivat Venäjän vallan ajan ja sisällissodan. Useimmilla oli myös omakohtaista kokemusta sortokausista ja niitä vastaan nousseesta kansallisliikkeestä. Ihmisten kokemus Suomesta ja sen asemasta maailmassa ei siis muodostanut samanlaista jatkumoa kuin nykyään elävillä sukupolvilla. Meitä eli täällä noin 3,5 miljoonaa, ja maaseudulla asuvien osuus oli paljon suurempi kuin nykyään. Maatalousvaltaisuus löi leimansa kansalliseen identiteettiin, ja talonpoikaisuus oli tuona aikana erittäin “in”. Uudellamaalla asui suunnilleen 1/7 kansasta, nykyään taas melkein kolmannes. Eniten väkeä löytyi Viipurin läänistä, peräti noin 600 000 eli kuudesosa koko kansasta. Nykyään Suomen puolella on tästä läänistä jäljellä Etelä-Karjala ja Kymenlaakso, joiden alueella asuu vähän päälle 300 000 ihmistä, vajaa 6 % kaikista suomalaisista. Tuo kaakkoinen seutu on siis menettänyt pitkälti roolinsa yhtenä Suomen ydinalueista. Yleensäkin maamme painopiste jakautui 30-luvulla tasaisemmin idän ja lännen välillä kuin tänä päivänä.

Vuoden 1929 Wall Streetin pörssiromahdus tuntui selvästi täälläkin, mutta vähemmän kuin yleisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tällä oli varmasti osansa siinä, etteivät ääriliikkeet päässeet yhtä pitkälle kuin monissa lähialueiden maissa. Suomi, toisin kuin lähes kaikki muut ensimmäisen maailmansodan seurauksena syntyneet valtiot Euroopassa, pysyi demokratiana koko sotien välisen ajan. Mutta kyllähän meilläkin pientä rähinää saatiin aikaan, kiitos Lapuan liikkeen. Oih Lapua, tuo 15 000 asukkaan kaupunki (kunta) keskellä Etelä-Pohjanmaata, jonka vaakunassa siniseen mekkoon pukeutunut pitkätukkainen mies takoo puunuijalla mustakarhua päähän...

Mutta kyllä Lapuan liike otettiin siinä määrin vakavasti, että se sai kaikki alkuperäiset vaatimuksensa läpi vuosina 1929-1930. Liike muuttui kuitenkin ajan kanssa hallituksen tukijasta sen haastajaksi. Radikaalein sen toimintamuodoista olivat “muilutukset”, joiden uhriksi joutuneet liian vasemmistolaiset kyyditettiin kovakouraisesti Neuvostoliiton rajalle ja välillä pakotettiin sen ylikin. Kolme ihmistä kuoli muilutuksissa. Nimensä mukaisesti erityisen vankka fanijoukko liikkeellä oli Pohjanmaalla, ja johtaja Vihtori Kosola oli todellakin lapualainen talonpoika. Liikkeen tavoite eli kommunismin hävittäminen maastamme ammensi sisällissodan perinnöstä.

Loppujen lopuksi Lapuan liike onnistui suututtamaan vasemmiston lisäksi myös maltillisen oikeiston, ja näin se toimi suomalaisia yhdistävänä tekijänä. Järjestö koki ainakin ulkoisen mahtavuutensa lakipisteen 7.7.1930, kun sen organisoima Talonpoikaismarssi keräsi 12 000 kannattajaa Helsingin Senaatintorille, jossa Kosola piti puheen. Tarkoituksena oli matkia Mannerheimin 16.5.1918 pitämää voitokkaan valkoarmeijan paraatia. Marssi oli järjestölle suuri menestys siinä mielessä, että sen seuraus oli kommunistisiksi luokiteltujen sanomalehtien kieltäminen hallituksen toimesta.

Helmikuussa 1932 SDP piti kokousta Mäntsälässä, kun noin 400 suojeluskuntalaista alkoi ahdistella heitä ammuskelemalla. Pian paikalle saapuivat myös Lapuan liikkeen johtohenkilöt ja sadat aseistautuneet rivijäsenet. Mielenkiintoista nykysuomalaiselle on, että Kokoomus tuki oikeistokapinallisia. Uuden sisällissodan uhka oli todellinen, kapinaan nousseet olivat mm. saaneet Jyväskylän kaupungin haltuunsa. Itsekin oikeistolainen presidentti Svinhufvud osoitti kuitenkin miehekkäästi sanojen voiman pitämällä 3.3 historiallisen radiopuheensa, josta seuraava lainaus on. “Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en voi sallia, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan.” Lapuan liike antautui ilman väkivaltaa ja se lakkautettiin 24.3. Tosin vain kolmen kuukauden päästä perustettiin sen jatkajaksi Isänmaallinen Kansanliike.

Suomi 100 -yhteisö:
100 vuotta suomalaista tarinaa

Aiemmin lupailtiin, että me ylläpitäjät hieman avaisimme omia kaveritarinoitamme. Tässä minä Lauri kerron viime vuosien tärkeistä kokemuksistani. Minun kaveriympyröideni erikoisuus oikeastaan vuodesta 2012 alkaen on ollut, että ainakin puolet ystävistäni on ulkomailta kotoisin. Aloitin opinnot Lappeenrannassa aikanaan kesken lukuvuoden, joten ympärilläni ei ollut paljoakaan samassa tilanteessa olevia ihmisiä. En myöskään tuntenut Etelä-Karjalan seudulta ennestään ketään. Pari vuotta opiskeltuani totesin, että kaipaan enemmän kavereita elämääni. Piti kokeilla jotain ihan uutta. Järjestötoimintaan en ollut koskaan ennen oikeasti osallistunut, jotenkin se tuntui pelottavan viralliselta ja sitouttavalta. Toisaalta kansainväliseen järjestöön liittymisen kynnys ei oikeastaan tuntunut erityisen korkealta, koska olin pienempänä hengannut ulkomaisten sukulaisten ja heidän kamujensa kanssa. Löysin AIESEC-nimisen ryhmittymän ja laitoin hakemuksen vetämään.

No pian pamahti kutsu haastatteluun. Sinne kämmenet hioten ja vastaanottajina pari viehättävää naista Venäjältä ja Vietnamista. Noin viikon päästä tuli mukava yllätys, että minut on hyväksytty mukaan ja pian olisi uusien jäsenten initiaatioviikonloppu mökillä Saimaalla. Siitä muodostui minulle oikeastaan käänteentekevä kokemus. Kaikki se innostus ja lämpö, jolla meidät osallistettiin sen lauantain ja sunnuntain aikana, oli minulle aidosti ennenkokematonta. Olin aivan täpinöissä monta päivää sen jälkeen. Ja ne monenmaalaiset ihmiset, joihin silloin tutustuin, kuuluvat tänäkin päivänä parhaimpiin ystäviini. Syksystä tuli ihan erilainen kuin aikaisemmin. Hommaani järjestössä kuuluivat tapaamiset yritysjohtajien kanssa, joissa esittelin heille toimintaamme. Minä siis biletin ja harjoittelin bisnestä samojen kaverien kanssa. Kaikkein parasta oli, kun muut äänestivät minut pikkujouluissa syksyn parhaaksi tiiminjäseneksi. Se ylpeyden tunne oli aivan mahtava.

Kansainvälisessä järjestössä toimiminen oli loistavaa harjoitusta kevään vaihto-opiskeluille Unkarissa. Siellä kaverien kanssa hengaaminen sai jännän alun. Ekaa kertaa hostellin ovella törmäsin tyyppeihin Etelä-Koreasta, Yhdysvalloista ja Saksasta, jotka tulivat vaihtoon samaan kouluun. Äijillä oli kaljat kainalossa ja pyysivät meikäpoikaa niitä nauttimaan ylös. Juuri heistä jäi minulle toinen läheinen kaveriporukka, olen mm. käynyt Koreassa ja korealaiset Suomessa. Kun on vaihdossa ulkomailla, niin porukka muodostuu erityisen tiiviiksi, koska kukaan ei tunne ketään ennestään. Sinä aikana tuli hengattua kaverien kanssa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Myös se tuttuuden tunne, joka lehahti naamalle Suomeen palattuani, oli uusi kokemus. Opiskelujeni loppuaikaa vietin paljon AIESEC-järjestön kaverien kanssa. Sain hyviä ystäviä myös aina, kun uusia jäseniä liittyi.

Kun valmistuttuani muutin Lappeenrannasta Espooseen, yhteyteni järjestötoiminnasta saatuihin tovereihin pysyivät vahvoina. Aikanaan kun muutin Nummelasta opiskelemaan, suhteet vanhoihin kavereihin jotenkin vain hiipuivat ajan kanssa. Tällä välin olin kuitenkin oppinut, kuinka suhteita ylläpidetään ja esimerkiksi järjestetään yhteisiä tapaamisia. Toki olen tutustunut uusiin ystäviin pk-seudulla töiden ja harrastusten kautta, mutta vastaavanlaista henkiseltä kodilta tuntuvaa suurta yhteisöä en ole vielä löytänyt. Siksi aika Lappeenrannan AIESEC-järjestössä oli varsin mullistava kokemus minun elämässäni!

Euroopassa kokonaisuutena 1920-lukuun löi leiman ensimmäisen maailmansodan sukupolvikokemus. Sota aiheutti niin kovat traumat, että ihmiset tarvitsivat irtiottoa todellisuudesta, ja Hollywoodin leffateollisuus sai tätä kautta valtavasti buustia. Suomessa korostui erityisesti uudistumisen tarve, koska sisällissota oli ollut hajottavampi kokemus kuin useimpien muiden maiden käymät sodat ulkoisia vihollisia vastaan. Kaikki terrori, epäoikeudenmukaisuus ja henkilökohtaiset traumat oli helpompi yrittää unohtaa vaikkapa viihteen keinoin kuin käsitellä yhdessä. Toki valtio ryhtyi myös moniin tärkeisiin sosiaalisiin uudistuksiin, joita nimenomaan sodan hävinneet punaiset olivat ajaneet. Joka tapauksessa oikeiston ja vasemmiston asema oli hyvin eriarvoinen. Oikeisto näki itsensä voimana, joka pitää asioita kasassa ja säilyttää kannatettavia asioita yhteiskunnassa. Vasemmiston taas katsottiin tyypillisesti sekoittavan ja tuhoavan yhteiskuntaa.

Vaikka 20-luku mielletäänkin yleensä iloisena ja viihteellisenä, köyhyys, tautiepidemiat ja rikollisuus aiheuttivat paljon kärsimystä. Vuosina 1920-1932 henkirikosten määrä vuositasolla suhteessa väkilukuun oli viisinkertainen verrattuna vuosiin 2010-2012. Se oli myös noin kolminkertainen verrattuna vuosiin 1900-1904. Ensimmäisen maailmansodan ja sisällisodan aikaa lukuunottamatta 20-luku oli siispä suomalaisten välisten suhteiden verisintä aikaa ainakin vuodesta 1900 alkaen. Tätä pahensi kieltolaki, joka oli omiaan synnyttämään ammattimaisia viinan salakuljetusjengejä. Seuraus oli myös se, että tavallisten tallustajien oli alkoholia halutessaan mahdollista hankkia oikeastaan vain 96-prosenttista pirtua. Yritäpä sitten pysyä kohtuukäyttäjänä sen kanssa…

Erityisen synkeätä luettavaa ovat perheväkivaltarikokset 1920-luvulla. Perheissä tapahtui joukkosurmia enemmän kuin nykyään. Oli tapauksia, joissa suurperheen isä, äiti, tai molemmat yhdessä tappoivat kaikki lapsensa. Julkisilla paikoilla löydettiin ajoittain tapettuja vauvoja roskiksista, ja perhesurmia kutsuttiin usein “onnettomuuksiksi”. Siinä mielessä niitä voi pitää onnettomuuksina, että niihin johti mielenterveyspalveluiden ja lastensuojelun puuttuminen suomalaisesta yhteiskunnasta. Nämä tragediat olivat kaikesta huolimatta ääri-ilmiöitä, ja suurimmalle osalle kansasta 20-luku tarkoitti elintason ja mahdollisuuksien nousua. Suomalaiset asuivat entistä paremmin ja kulutustavaroita alettiin saamaan sarjatuotantona. Juurikin vuonna 1920 tuli voimaan progressiivinen tuloverotus, mikä oli omiaan lisäämään tasa-arvoa. Kapitalismi, sellaisena kuin sen tunnemme, alkoi saada jalansijaa ja ensimmäisistä kodeista löytyi jo auto, puhelin ja radio. Juuri tämä kehitys tulisi noin 80 vuotta myöhemmin johtamaan sosiaalisen median syntyyn.

20-luku oli mielenkiintoinen vertailukohta nykyiselle nopeasti lisääntyneelle maahanmuutolle. Moni uskoo, että ensimmäisen kerran Suomeen tuli merkittäviä määriä pakolaisia 70- ja 80-luvuilla Chilestä ja Vietnamista. Todellisuudessa tänne tuli 20-luvun alussa kymmeniätuhansia ihmisiä itärajan yli pakoon sotaa ja vainoa. 1922 meillä olikin noin 35 000 pakolaista. Etnisiä venäläisiä ja toisaalta heimokansoihin kuuluvia itäkarjalaisia ja inkeriläisiä oli molempia suunnilleen puolet tulijoista. Heitä ajoi kukistettu Itä-Karjalan kansannousu 1921-22, valkoisten tappio Venäjän sisällissodassa samoihin aikoihin sekä sitä seurannut nälänhätä. Monissa paikoissa, esimerkiksi Oulun ja Kemin seudulla, karjalaismuuttajat tulivat huonosti toimeen paikallisen työväestön kanssa. Paikalliset työläiset puhuivat suomea, olivat yleensä luterilaisia ja useimmiten voimakkaan vasemmistolaisesti ajattelevia. Itäkarjalaiset puhuivat huonosti ymmärrettävää karjalan kieltä (ei siis karjalan murretta), olivat ortodokseja ja tyypillisesti oikeistolaisemmin suuntautuneita. Hehän olivat tarttuneet aseisiin nimenomaan Neuvosto-Venäjän bolsevikkivaltaa vastaan. Ja suomalaisten mielestä he tietysti veivät alueen naiset! Noo, kyllä se siitä ajan kanssa helpotti.

Siinähän se yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

Nyt kun kaverien kanssa hengaaminen on pinnalla, niin on hyvä aika järjestää ihan oikea Galtsumiitti. Päivämäärä on 17.6 ja suunnitelma on nyt lähteä Suomenlinnaan puolenpäivän jälkeen, toivomme kovasti näkevämme sinutkin siellä! Teema: mukava yhteinen ajanvietto IRC-Gallerialaisten kanssa, kuulumisten vaihtaminen ja ennen kaikkea uusiin ihmisiin tutustuminen.

YHTEISÖÖMME
Galtsun suuri kesämiitti 17.6