Barbarossa-hyökkäys
Kuten edellisessä luvussa mainittiin, Hitler oli jo pidempään suunnitellut massiivista hyökkäystä Neuvostoliittoon koodinimellä Barbarossa. Nimellä on kauas historiaan juontava taustansa, johon kukin voi halutessaan tutustua. Invaasioon oli varattu varsin ennennäkemätön voima, ja tästä Saksan itärintamasta muodostui tunnetun historian tuhoisin väkivaltajakso: Vuosina 1941 – 45 se nieli vähintään 30 miljoonan ihmisen hengen, joista yli 2/3 Neuvostoliiton kansalaisia. Suomessahan jatkosotaa harvemmin ajatellaan osana sotahistorian kuolettavinta rintamaa, vaikka tietysti vain reilu prosentti kuolemista tapahtui meidän rintamallamme. Kyseessä oli silti myös maamme historian suurin sota, koska siinä taisteli enemmän suomalaisia kuin missään muussa konfliktissa tähän päivään asti. Toki väkilukuun suhteutettuna moni aiempi sota oli ollut täällä paljon tuhoisampi, ykkösenä kenties vuosien 1700 – 1721 Suuri Pohjan sota. Tosiasiahan on, että Suomi on ainakin 1800-luvulta lähtien välttynyt sellaisilta valtavasti väestöä pienentäviltä sodilta, joiden uhreiksi useimmat muut itäisen Euroopan maat ovat joutuneet. Sisällissodan ja toisen maailmansodan on korostettu koskettaneen kaikkia suomalaisia, ja totta kai ne olivatkin suurta kärsimystä sen ajan ihmisille. Vuosien 1939 – 1945 sodassa kuoli noin 2,5 % väestöstämme, mutta Valko-Venäjällä kuolikin noin 25 % eli kymmenkertainen osuus ihmisistä! Ukrainassakin osuus oli yli 15 % kansasta. Voi vain kuvitella, kuinka rajusti trauma läpäisi sikäläisen yhteiskunnan.
Suuri hyökkäys Stalinin valtakuntaan alkoi 22.6.1941 kolmelta aamuyöllä. Tykistökeskitys ulottui koko rintaman leveydeltä Itämereltä Mustallemerelle ja sitä seurasi kolmen miljoonan saksalaissotilaan vyöry yli rajan. Saksalaiset pommikoneet lensivät myös Etelä-Suomen ilmatilan kautta iskeäkseen Leningradin seudulle. Palatessaan pommittajat laskeutuivat Kouvolan Uttiin tankkaamaan. Samaan aikaan suomalaiset sukellusveneet ja laivat auttoivat Hitlerin merivoimia rakentamaan miinoitetun vyöhykkeen omalta rannikoltamme aina Tallinnan edustalle. Näin Neuvostoliiton Itämeren laivasto pussitettiin Suomenlahden pohjukkaan, eikä se voinut osallistua taisteluihin muuten kuin puolustamalla Leningradia. Saman tien meikäläiset joukot miehittivät myös demilitarisoidun, siis sotilailta suljetun, Ahvenanmaan. Tiedä sitten mitä paikalliset ruotsinkieliset tykkäsivät asiasta. Varmaan Saksan tai Neuvostoliiton miehitys olisi ollut paljon epäsuositumpi. Ehkä Ruotsin toteuttama miehitys olisi ollut eniten mieleen, kuten sisällissodan aikana. Heti ekana hyökkäyspäivänä Hitler kertoi suomalaisten taistelevan hänen kanssaan, Suomi taas totesi pysyvänsä puolueettomana. Neuvostoliitto ei ollut vakuuttunut ja aloitti maamme kohteiden pommitukset. Tämä tuntui toden teolla 25.6, kun 460 venäläistä pommikonetta ja hävittäjää iski 19 suomalaisen lentokentän kimppuun aiheuttaen samalla leväperäisellä tähtäyksellään ikävän paljon tuhoa myös siviilikohteissa. Tämä antoi hallituksellemme sen odottaman syyn julistaa olevansa puolustuksellisessa sodassa.
On vaikea tietää varmasti, mitä kansamme enemmistö odotti uudelta sodalta. Varmasti useimmat pitivät talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamista hyvänä ja oikeutettuna tavoitteena. Lähinnä ne kommunistit, jotka olisivat mieluusti nähneet koko Suomen osana Neuvostoliittoa, eivät todennäköisesti allekirjoittaneet tätä. Mutta edellisessä luvussa käsitelty unelma Suur-Suomesta ei ollut mikään koko kansan yhteinen projekti, vaikka sillä oli varmasti enemmän kannatusta kuin vaikkapa 1920-luvulla. Myös se seikka, että tämä laajempi versio maastamme tultaisiin rakentamaan kansallissosialistisen Saksan eli pahamaineisen diktatuurin rinnalla, hillitsi monien innostusta. Toki täytyy ottaa huomioon, että ensimmäisestä maailmansodasta lähtien suomalaiset olivat suhtautuneet saksalaisiin myönteisemmin kuin useimmat Euroopan kansat. Tavallaanhan tämä on pätenyt meidän päiviimme asti. Täällä historialliset kokemukset Saksasta ovat pääosin myönteisiä, lukuun ottamatta Molotovin-Ribbentropin-sopimusta ja Lapin polttamista. He kouluttivat jääkäreitämme itsenäistymistä varten ja auttoivat valkoisia voittamaan sisällissodan. Jatkosodassa taistelimme yhdessä rintamassa, ja kun Neuvostoliitto käynnisti täällä pohjoisessa suurhyökkäyksen 1944, itsekin olemassaolostaan taisteleva Saksa lähetti meille valtavasti materiaalia ja muuta tukea, joiden avulla puna-armeijan eteneminen saatiin stopattua. Samalla aikavälillä muualla Euroopassa, varsinkin idässä, Saksa tunnettiin lähinnä alistavana ja tuhoavana voimana. Esimerkiksi Virossa ja Latviassa ei saksalaisia omien kokemusten vuoksi mielletty miksikään taistelutovereiksi.
Heinäkuun alussa vuonna 1941 Suomen armeija aloitti etelässä hyökkäyksen yli nykyisen rajan. Voima keskitettiin ensin Laatokan rannoille murtautumiseen ja tätä kautta venäläisten joukkojen eristämiseen Karjalankannakselle. Tämä Laatokan Karjala vapautettiin 25. heinäkuuta mennessä, jonka jälkeen hyökkäyksen painopiste keskitettiin Viipuria ja kannasta kohden. Neuvostoarmeija saarrettiin Viipuriin, ja siellä olleet sotilaat joutuivat pakenemaan meriteitse jättäen suuret määrät hyödyllistä sotakalustoa. Toinen syyskuuta mennessä kaikki talvisodassa menetetyt alueet oli vallattu takaisin. Kannaksen lohkolla merkittävä eteneminen vanhan rajan yli olisi johtanut rajuihin tappioihin, koska silloin olisi pitänyt mennä läpi varsinaisista Leningradin puolustusasemista. Niitä venäläiset olisivat puolustaneet ihan eri mentaliteetilla kuin puolitoista vuotta aiemmin valtaamiansa alueita.
Muilla lohkoilla ei ollut suuria kaupunkeja pysäyttämässä etenemistä, joten Laatokan pohjoispuolisella rintamalla suomalaiset jatkoivat ryntäystä pikavauhtia yli talvisotaa edeltäneen rajan. Syyskuun alussa joukot saavuttivat Rukajärven kylän puolimatkassa Kuhmosta kohti Vienanmerta, ja siihen myös jäätiin. Mm. Britannian Churchill antoi meille aika jäätäviä uhkauksia mitä tapahtuisi, jos Muurmannin rautatie katkaistaisiin. Etelämpänä marssittiin syyskuun puolivälin paikkeilla Syvärin ja Äänisen rannoille, jotka nähtiin myös hyviksi paikoiksi pystyttää asemat. 1.10.1941 armeijamme valtasi Petroskoin, ainoan merkittävän venäläiskaupungin joka koki sodan aikana suomalaismiehityksen. Hyökkäys pysäytettiin koko rintamalla joulukuun alussa. Suomi oli ottanut voimalla takaisin menetetyn Karjalan sekä lisäksi Unkarin verran Suomeen koskaan aiemmin kuulumatonta maata. Semmoinen joululahja sinä vuonna.
Siel on kaikki!
100 vuotta suomalaista tarinaa