Talossa muumien oli pieni luukku uunin - takana uuninluukkujen asui se, pieni esi-isä unohdettu. Kuitenkin kaiken tiesi, viisautta riitti, tajusi kaiken maailmasta ympäröivästä. Näinkö mekin unohdamme sen, mistä tulemme, ja keitä olimme?
Sydämen mä vangitsin lasipulloon, vangitsin kuin perhosen. Kitui kuin perhonen, kuoli pohjalle sen, hautansa viimeisen. Lasipullon pohjalle kuoli se, sydämeni, se, joka sinulle sykki.
Piikitin sydämen,aorttaan iskin piikin. Sykki hetken itkien, kuoli sitten rintaan sen, pikku linnun pikkuisen. Ei ollut pahaa tehnyt, mieleni vain sairas oli, tahdoin nähdä itkevän sen, linnun pikkuisen.
... Tuollaisia taas vaihteeksi, immeiset.