Minähän siis en tupakoi, en tupakoi, en tupakoi...
Kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Kohta. Tupakka, rakas ystäväni. Hyvästi, ihanat viisiminuuttiset iltahämärissä taivaita tuijotellen. Olkoot taakse jäänyttä elämää auvoiset autoilutupakat, laiskat tallitupakat, karstaiset aamutupakat, monet monituiset kännitupakat, kiihkeästi pumpatut vitutustupakat, työpaikan hartaasti odotetut taukotupakat, välituntien kiireiset tupakat, bussipysäkin puoliksi poltetut tupakat, ystävien kanssa jaetut askin viimeiset tupakat, ketjutupakat ja ruokailun jälkeiset tukotustupakat.
Enää ei kahvi näe ystäväänsä keusoa, joka niin saumattomasti iskostui jokaisen sumppikupin kaveriksi. Enää ei tarvitse viimeisistä rahoistaan riipiä tuskaista 3.80€:tä L&M:n punaiseen. Voi olla astetta vähemmän köyhä. Enää ei pakkasten saapuessa tarvitse kämmeniään yhteen hakaten painua ulos uhmaamaan pakkasta pakollisen nikotiiniannoksen vuoksi. Voi taas haistaa ja maistaa. Voi mahdollisesti elää terveempänä ja pidempään. Mutta jotakin puuttuu. Uskollinen, armoitettu kumppanini tupakka. Minun on sinua ikävä. Älä silti tule takaisin.