En itsekkään aina voi ymmärtää.
Välillä pelottaa ajatella mitä seuraavaksi, koska kaikki kaatuu kuitenkin niskaan.
Kuinka voi yrittää jaksaa kun kaikki koko ajan potkii päähän?
Mustelmia joka puolella, vanhoja arpia muistuttamassa, mutta miksi pitää muistaa?
En tahdo muistaa.
Miksi katsot mua noin?
Olen tässä edelleen.
En ehkä ole se sama ihminen johon joskus tutustuit..
Elämä on muokannut mua.
En välillä itsekkään tunnista peilistä katsojaa.
Sä mua arvostelet, sanot "teet väärin", vaikka oikeasti et ees välitä.
Mä saan tehdä mitä haluan.
Sä et voi mua kahlita.
Sulla ei oo siihen oikeutta.
Tää on mun elämää nyt, anna mun olla.
Pimeää mun ympärillä.
Tunnen kylmän ihollani.
Mua pelottaa.
Tätäkö se yksinäisyys on?
Kuiskaan "onko siellä ketään".
Ei vastausta.
Sä suljit oven mun sydämmeen samalla kun poistit itsesi sieltä.
Se ovi on nyt ikuisesti lukossa.
Se on enää tyhjiö jossa istun hiljaa pimeässä ja palelen.
Oon yksin ja odotan että joku murtaisi tuon oven ja pelastaisi mut.
Mua pelottaa.
Sä oot taas siinä.
Kaikki on niin ristiriitaista.
Sanot ikävöiväsi mun luo.
Ihmettelen, eilen sanoit jotain aivan muuta.
Et itsekkään taida tietää mitä haluat.
Vai mitä peliä oikeen pelaat?
Tää ei ole oikein.
Voisitko jo päättää?
Katsot suoraan silmiin ja sanot tällä kertaa olevasi tosissasi.
Käännän katseeni alas, en vain enää uskalla luottaa.
En pysty, vaikka haluaisin.
Kerran annoin sun valita ja sä silloin teit ratkaisus.
En kestäis samaa enää uudelleen.
Itse valitsit sen menevän näin.
