IRC-Galleria

The person in my life that had depression was my girlfriend. When I found out that my girlfriend had depression I felt helpless. My girlfriend's illness affected me because all I wanted to do was help to make her feel better but everything that I did wasn't good enough. It just made it worse. I never thought that... it was... as bad as it was.
She'd break down and... everything would go to hell.
She never saw that what she was doing was hurting not just herself, but the people around her. But there was nothing I could do about it.
I was helpless.
I did everything I could.


Jotenkin voisin kuvitella tuon tekstin erään jätkän suusta. Näin kaksi vuotta liian myöhään alan vasta hahmottaa ajatuksia, joita toisen päässä on saattanut liikkua kun minä olin mikä olin. En tiedä pitäisikö minun olla pahoillani niistä ajoista.


I think one of the worst things of my friend's illness is how helpless it makes me feel. I wanna be able to wave a magic wand and say "POOF! You're better" but I cant. The only thing I can do is just sit back and watch her slowly kill herself.

Hide my head I want to drown my sorrow
No tomorrow, no tomorrow

And I find it kinda funny
I find it kinda sad
The dreams in which I'm dying
Are the best I've ever had
I find it hard to tell you
[Gary Jules - Mad World]

Eipä noita viime päivien aikaisia fiiliksiä voisi paremminkaan kuvata. Hetken jo homma tuntui pysyvän käsissä, mutta sitten kaikki levisi taas hallinnasta. Elämäni voisi olla aika mielenkiintoista mikäli asuisin muualla kuin vanhempien kanssa. Silloin saisin itkeä koko päivän niin kuin haluan, ei tarvitsisikaan yrittää olla itkemättä jotta kukaan ei alkaisi kysellä mitään mistään. On viime aikoina alkanut pelottaa ihan itseäkin se, kuinka pysyn järjissäni ja kasassa kun täältä joskus lähden.

Olisi niin helvetin kiva syyttää vain yhtä tapahtumaa tästä kaikesta. En voi kieltää, etteikö se olisi kaatanut ensimmäisen palan, joka puolestaan sai loputkin jo ennestäänkin heiluneet palat kaatumaan. Siltikin. Tuntuu että kaikki oli hyvin ennen kuin se yksi asia tapahtui ja kaikki levisi kauniisti käsiin. Antaisin sen tekemättömäksi tekemisestä mitä tahansa, jotta voisin taas olla onnellinen ja ajatella jotain muutakin.

Twisted every way,
what answer can I give?
Am I to risk my life,
to win the chance to live?
Can I betray the man
who once inspired my voice?
Do I become his prey?
Do I have any choice?
He kills without a thought,
he murders all that's good...
I know I can't refuse
and yet, I wish I could...
Oh God - if I agree,
what horrors wait for me
in this, the Phantom's opera...?

On tämä vain aina yhtä kaunista ja komeaa kuultavaa. Vaikka minulle on Luoja suonut melkoiset keuhkot niin ei niillä siltikään näin kaunista laulua saada aikaan.

Tässä rupesin pari päivää sitten miettimään oikein todenteolla mitä haluan tehdä kun "kasvan isoksi". Maanantaina tuli sanottua jotain täysin poikkeuksellista irl-tilanteessa. En tiedä haluanko käydä kauppista loppuun. Hyvinhän tuolla menee, mutta ei vain enää jaksa kiinnostaa. Vai onko nämä vain niitä jokaiselle iskeviä toisen opiskeluvuoden kriisejä, joista on vain kasvettava yli tai vaihdettava alaa? Ehkä se järkyttävin hetki oli kuulla eräältä henkilökohtaiselta opiskeluidoliltani jotain sellaista, jota en koskaan ajatellut hänen tosissaan sanovan. Tai sitten hän vähätteli itseään, jotta saisi kokea vuoden päästä positiivisen yllätyksen kun pitkästä matikasta tuleekin L, vaikka eximiaa sieltä odoteltiin. Ilmeisesti niillä parhaillakin on epäilynsä.

Haluaisin opiskella kaikkea. Siinä se ongelma onkin. Olen niin monelle alalla räjähtänyt tapaus, että minun pitäisi periaatteessa käydä kauppis kaksoistutkintona lävitse, mennä yliopistoon opiskelemaan sekä muinaishistoriaa että biologiaa samalla kun juoksen kulta-/hopeasepän, kosmetologin, ompelijan sekä kampaajan kursseilla. Kadehdin niitä jotka tietävät mitä haluavat. Usein minua ihaillaan, koska menin kauppikseen, koska sieltähän valmistuu ammattiin --> tiedän mitä haluan. Wrong wrong.

Tukka lyheni tänään ehkä 15-20 senttiä. Takaa hiukset on niin lyhyet ettei niistä saa kunnolla edes kiinni :D Viimeksi ollut näin lyhyt letti, öööh, ehkä kun olin kaksivuotias. Ihan outo olo, katsotaan vain että mitä luonnonkiharani tykkäävät lyhyemmästä tukasta. No on noita eri kiharuusasteita jo katseltu niin pitkään, että tuskin mikään säkkärä enää pystyy yllättämään minua. Lisäksi hyvällä pokalla selviää melkeimpä kaikesta.

Ensiviikolla hiihtoloma, joka meinaa Seinäjoella käymistä ja muuttopuuhia Vaasassa. Ei, älkää hyvät lukijani hätääntykö, en minä ole mihinkään (vielä) muuttamassa. Jenna muuttaa ja minä lupauduin muuttoavuksi (okei, leikin pyyhkiväni pölyjä, syön ruuat ja kittaan paikalle tuodut viinat).

Piilolinssinikin tulivat tänään. Johan ne kaksi viikkoa seikkailivatkin jossain kämppä-Instru-kämppä alueen välillä. Joskus aikaa sitten (joskus kaksi viikkoa sitten) tilasin Instrusta vihreät piilolinssit. Okei, paketti tuli muutama päivä myöhemmin. Piilarit olivat vain ruskeat. "Ei kiitos" ja linssit takaisin asiakaspalautuksena. Sen jälkeen ei niistä mitään kuulunut ennen kuin vasta tänään. Odotin taas käyvän niin että kun kotiudun Seinäjoelta niin linssipaketti on postilaatikossa (=ovat myöhässä!).

Seuraava tilanne on tuskin kenellekkään itseäänkunnioittavalle 17-vuotiaalle vieras; rahat on loppu ja kaikkea haluaisi. Tietenkin asiat sellaisia, joita ei toista kertaa saa, ainakaan siis sillä hintaa. Sydän itkee verta. Maailmassa on suunnaton vääryys! Ihmiset osaavat hinnoitella tavaransa liian hyvin :'(

Mutta saimpahan eilen haettua korsettilaukkuni <3 Söpö pikkuinen, jota heti joku hylje meni sanomaan liian provosoivaksi. Koko vaate- ja asustekaappini on yksi iso provo, jos siis häntä on uskominen. Ja miksi olisi? ;P

I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games

There are days when I'm okay
And for a moment
For a moment I find hope
But there are days when I'm not okay
And I need your help
So I'm letting go

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light

Ah, iki-ihana ja aina niin tajuntaan uppoava Courage. Hiukan lyhennettynä versiona, kaikki tämän päivän oleellinen. Tänään harkitsin ohikiitävän hetken ajan taas kuraattorille juttelua. Kun tuo vakkarikuuntelijani ei oikein enää osoita suurtakaan kiinnostusta ajatuksiani kohtaan, joten vaihdolle olisi oikein syykin. Lisäksi haluaisin johonkin suljettuun laitokseen, jossa saisin kasata itseni tai ainakin rippeet itsestäni. Jos vuosi sitten olisin tiennyt, että vuoden kuluttua (nyt) olisin vieläkin syvemmässä suossa kuin silloin, niin olisin tuplannut lääkeannokseni ja hypännyt virtaan avannon kohdasta.

Tämä on taas näitä kuukausia, jolloin uusi päivä tuntuu aina eilistäkin vaikeammalta ja raskaammalta, mutta kuten klisee kuuluu "ehkä sitten huomenna...". Ehkä sitten huomenna löydän jonkun joka pystyy auttamaan minut jaloilleni, ehkä sitten huomenna löydän sen elämä suuremman rakkauteni (taas) tai ehkä sitten huomenna joku kysyy minulta että mitenkä minulla menee. Onko tuntunut pahalta ja koska olen viimeksi syönyt. Haluaisinko kenties seuraa.
No, hyvä etten ainakaan villiä mielikuvitustani ole menettänyt, usko ihmisiin tässä kyllä menee. Usko ystäviinkin alkaa natista pikku hiljaa.

Jokaisella meillä on jokin taiteilija, joka on sielumme suurin tulkki. Se, joka asettaa näkyville meidän oman sielunmaisemamme. Joillakin se on maalari ja toisella muusikko. Minulla se on kotimainen naisartisti, Maija Vilkkumaa. Hänen biiseissään vain on 'sitä jotain'. Ehkä suurin syy on biisien lyriikoissa, yhdistettynä yleisesti pirtsakkaan melodiaan, jolloin yhdistelmä on hivenen vittuileva.

Älä minusta välitä
mä oon pelkkä
raukka jolla on liikaa aikaa
puhelinluuriin itkeä virhettään
ja liikaa rahaa tuhlata puolimakeaan päärynään

"Sä sanoit älä selitä
kun sä lähdit
sä sanoit et mulle mikään ei riitä
mulle totuus on se joka mulle sattuu sopimaan
sä sanoit mikään ei riitä
ja tilasit taksin ja jätit mut vapisemaan

Vaan älä siitä sä huoli
se oli vaan rakkaus joka kuoli
mä en enää öisin saa unta

---

Älä minusta välitä
mä oon pelkästään
sekava ja pieni
ja koeta unohtaa mun ikävät soitot ja muu
mä olen sieni ja takerrun sinuun
kun sä olet suuri ja ihana puu

Siis älä mistään sä huoli
se oli vain loinen joka kyljestäs kuoli
mä en enää öisin saa unta"
[Maija Vilkkumaa - Teen mitä vaan]

Pidän etenkin tuosta "mä olen sieni ja takerrun sinuun kun sä olet suuri ja ihana puu. Siis älä mistään sä huoli, se oli vain loinen joka kyljestäs kuoli." -kohdasta.

Sitten asiaan kun nuo tärkeimmät on saatu sanottua. On harvinaisen vittumainen fiilis kun eteen iskevään SWOT-lappunen, eli siis se lipuska jossa kysytään heikkouksia, vahvuuksia, mahdollisuuksia sekä uhkia. Yleinen vitsaus urasuunnittelun kurssilla. Kyllä niitä heikkouksia siihen runoili niin pitkän listan että paperin kääntöpuolenkin sai lähes täyteen. Suurimpia uhkia minulla ovat ylisuorittamisesta johtuva loppuunpalaminen sekä mielenterveyden heikkeneminen.

Sitten olivatkin mahdollisuudet ja vahvuudet. Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisesta asiasta ja tekemisestä, en vain koskaan saa mitään loppuun. Aloitan jättääkseni kesken. Heikkous. Kuitenkin tämä suurentaa yleistietämystäni jossain määrin. Vahvuus. Jos vain löydän jotain tarpeeksi kiinnostavaa, mitä rupean sitten opiskelemaan täyspäiväisesti. Mahdollisuus. Olisi kiva erikoistua johonkin asiaan. Kuten ihmisbiologiaan. Johonkin ihmisruumiinosaseen. Tai historiaan. Olen aina halunnut egyptologiksi. Mistään ei vain tunnu saavan kyseisestä hommasta tietoa. Miinus. Yliopistotason hommaa se olisi, mutta siihen tietoni sitten rajoittuvatkin. Iso miinus opiskelumahdollisuuksista tiedottavalle taholle.

En vain ole kovinkaan luottavainen omaa älyäni kohtaan. Olisin mennyt lukioon mikäli siellä ei olisi ollut ruotsia tai matikkaa. En osaa mitään kummassakaan aineessa. Ehkä vielä menenkin joskus lukioon, siis heti kun eräs nimeltämainitsematon puolinero lopettaa itse lukioinnin. Sitä ennen en ole kyseiseen oppilaitokseen astumassa, koska kisaisin itseni hengiltä hänen kanssaan. Outoa.

Se on jännittävä tunne huomata olevansa vanha.

Joku on joskus sanonut että lapsuus loppuu silloin kun tajuaa joskus kuolevansa. En tiedä tarkasti tarkoitetaanko sillä sitä hetkeä jolloin elämäsi sisältävä filminauha pikakelautuu silmissäsi vai onko se samallainen hetki kuin esim. se, jolloin selviää joulupukin todellinen olemus (tai pikemminkin sen puute).

Vanhaksi tuleminen ei ole samanlainen *näps* -hetki, jonka tajuaa sillä samalla sekunnilla kun se tapahtuu. Se tulee varkain, piiloutuen työksi, opiskeluksi sekä muihin elämän pieniin nautintoihin, jotka hiljalleen nakertavat aikaa pois ennen niin tärkeistä asioista. Kuten esimerkiksi vanhoista ystävistä.

Mutta onneksi aika kultaa hiljalleen muistot ja muististamme katoavat ne vittumaiset hetket, jolloin polki loskasateessa kotiin kaverin luota. Sitä muistelee vain vehmaita kultaisia viljapeltoja sekä kesäpäiviä, jolloin pyöräili iloisesti kaverin luokse palaamaan uutta videopeliä. Sinisellä taivaalla saattaa jopa ajelehtia pari valkoista pumpulipilveä.

En tiedä mistä johtuu, mutta muistan tietyt tapahtumat yhä päivän selvästi. Yhtä selkeästi kuin tapahtumahetkelläkin, vaikka aikaa osasta on jo pian yli neljä vuotta. Oikeastaan sitä tajuaa näin jälkeenpäin monen asian paremmin, kun ajan kanssa ihmisten kaapeissaan piilottelemat luurangot tulevat ulos kaapeistaan ja kertovat hiljaisia tarinoitaan, joita osia ei voi lukea kuin ihmisen eleistä ja yleisistä ajatusmaailmoista.

Jo edesmennyt isoäitini sanoi joskus, että ihminen on valmis lähtemään kun on antanut anteeksi. Olen aina ollut levoton sielu. Haluan aina olla paikalla aikaisin, että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tuntuu että harva osaa arvostaa sitä vaivaa, jota näen heidän eteensä. Kaikki ei läheskään aina ole sattumaa, vaikka se siltä vaikuttaakin. Olen järjestänyt ihmisille paljon asioita. Niin hyviä kuin pahojakin.

Usein nämä pahaa kohtelua saaneet ovat ansainneet sen. Joskus näennäinen uhri ei ole ollut varsinainen kohde, vaan teon toteuttaja, joka on joutunut seuraamaan näennäisen uhrin kipua ja tuskaa. Se on suurin kärsimys ihmiselle. Ei kärsiminen vaan kärsimisen seuraaminen. Etenkin jos kyseessä on auttajaluonne, joka haluaa pelastaa ja auttaa. Hyvin usein näiden ihmisten teot puhuvat heidän ajatuksiaan vastaan. Tekopyhiä, etten sanoisi.

Sitten on niitä hyviä juttuja. Saan suunnatonta tyydytystä jos voin olla avuksi tai hyödyksi jollekin. Olen yllättäjä. Kohtasin joskus auttajan, joka ei ymmärtänyt yllätyksiäni. Kohtasin myös suorittajan, joka ei halunnut yllätyksiäni. Toinen ymmärsi, toinen torjui. Kumpaakin rakastan, en vain tiedä millä tasolla. Toiselle voisin hokea sitä päivät pitkät, toiselle tahtoisin sanoa edes jotain.

Olen aina ollut lähdössä jonnekkin. Laukut on aina olleet pakattuina. Välillä olen löytänyt syyn jäädä, välillä en ja olen silloin raapinut jo ovea. Kuinkahan vanha minä olen ennen kuin annan anteeksi ja saan luvan lähteä?

Isoäitini lähti kuukautta vaille 100-vuotiaana.

Alan pikkuhiljaa väsyä vastaanpistämiseen ja ikuisiin tehdyn tekemättömäksi tekemisyrityksiin. On niin paljon asioita, joita muuttaisin jos siihen annettaisiin mahdollisuus ja haluaisin unohtaakkin erään asian, jos sen unohtamiseen vain mahdollisuus annettaisiin. Toisaalta jos mielestäni pyyhitään ykis websivusto, sen mukana menee myös paljon hyvää. En tiedä onko kärsimykseni suurempi kuin ilo, onni ja toivo, joita olen saanut kyseiseltä sivustolta.

Voisikin sen suuren surun pyyhkiä pois mielestäni. Voisinkin unohtaa sen yhden ihmisen lämmön ja minulle antaman toivon.

Etsit jotakuta, joka ei pettäisi, hylkäisi ja nauraisi. Löydät kemian, löydät rakkaasi. Rakastat hetken koko sydämelläsi. Maailmassa on valo ja toivo.
"Halusin olla parempi." Sydämeen, jo ennestään suureen arpeen tulee uusi repeämä ja uusi, entistäkin suurempi arpi, joka peittää hiljalleen koko sydämen alleen. Kuristaa sen. Sinä kuristat hänet. Omistat. Rakennat kaiken yhden kortin varaan ja sitten kaikki sortuukin.
Aika tuntuu melkein hidastuneelta kun kuulee kliseen kliseen perään.
"Sun on parempi ilman mua." Haluat itkeä lasia ja särkeä terästä. Haluat repiä kätesi ja viiltää kaulasi. Haluat niellä pikkurillin kynnen suuruisia rauhoittavia ja hypätä sillalta. Haluat vain sanoa jollekulle kuinka hyvältä kosketus tuntuu. Itket junassa yhden ihmismielen hyvyyttä. Hänen, joka koskettaa hiuksiasi eikä vaadi sinulta mitään.
"Elämä on." DNA on vastaus useaan asiaan. Käytökseen, ulkonäköön sekä särkyneeseen sydämeen.
Ihminen nauraa tuskalle, kunnes kokee saman itse.

Sitä päivää odottaen.

"Halusin olla parempi." Niin minäkin kultaseni, niin minäkin.

Tässä juuri lueskelin yli vuoden vanhoja mesekeskusteluja, joiden sisältö voisi pahoittaa monen mielen melkolailla pysyvästi tai ainakin pitkäksi aikaa.

En tiedä itse olenko vihainen, ylpeä vai iloinen noista keskusteluista, joissa hyväksikäyttäjän tittelin voittajasta ei ole selvää tietoa. En tiedä kumpi on pahempi osapuoli; se, joka haluaa omistaa yhden, vai se, joka haluaa omistaa monta. Vai onko surkein se, jonka selän takana kaikki tapahtuu? Ovatko nuo kaksi toisiaan himoitsevaa väärintekijää tosiaankin toistensa valitut, ansaitsevatko he toisensa? Entäpä tuo yksi tilanteessa tahtomattaan välikappaleena oleva henkilö? Ansaitsisiko hän päästä mahdollisimman kauas noista kahdesta? Löytää jonkin rehellisen ja luotettavan kumppanin, joka ei viiltelisi hänen sieluaan samalla kun paikkaa petoskumppaninsa viiltojälkiä, joilla hän parantaa omia sielunsa viiltoja.

En tiedä oliko tilanteessa yhtäkään voittajaa. Uhri sai ruusuja ja lupauksia. Ruusut kuihtuivat ja lupaukset olivat tyhjiä. En tiedä oliko rikoskumppani suurin häviäjä; hän joutuu kokoajan ostamaan lisää ruusuja ja puhumaan lisää lupauksia, jotta kukaan ei muistaisi hänen petostaan.

Entäpä se rikoksen toinen osapuoli, joka ei koskaan saanut sovinnoneleitä tai lahjoja? Hän, joka antoi vaikka oli jo menettänyt kaiken.

"Sormukseni on tummansininen."