IRC-Galleria

90-luvun alussa Karjalan palauttaminen Suomelle oli lähempänä kuin ikinä, kun Союз Советских Социалистических Республик hajosi palasiksi. Eräiden väitteiden mukaan Suomelle jopa tarjottiin takaisin sodissa menetettyjä alueita.

Karjalan palauttamisesta on ollut melkoisen paljon vaatimusta, myös muiden kuin Tampereen Karjala-aktiivin Seppo Lehdon toimesta. Palauttamisen vastustajien ässä hihassa on ollut se, että maakunnan palauttamisen jälkeen Suomessa olisi 300 000:n ihmisen kokoinen uusi karjalanvenäläisten vähemmistö. Se olisi kuulemma iso ongelma, varsinkin jos he levittäytyisivät nykyisiltä asuinsijoiltaan koko maahan.

Sitran yliasiamies Esko Aho vaatii maahan vuosittain 50 000 uutta maahanmuuttajaa. Kuudessa vuodessa tämä tekisi tuon 300 000:nen ihmisen joukon. Samanlaisia lukuja on nähty muiltakin tahoilta, kuten olen kirjoittanut. Käytännössä on vaadittu noin miljoonan ihmisen maahanmuuttoa pääkaupunkiseudulle.

Ero näiden välillä on paitsi kvantitatiivinen, myös kvalitatiivinen. Jos vertaa venäläisiä suomalaisiin, ovat he niin moraalikoodistoltaan kuin myös paljolti tavoiltaan lähempänä suomalaisia kuin halutut yksi miljoona Lähi-Idästä ja Afrikasta peräisin olevaa ihmistä. Se jos mikä auttaisi kotoutumaan uuteen kotimaahan. Lisäksi suurin osa asuisi siellä missä ovat tähänkin asti asuneet, eli kotonaan. Miljoonalle maahanmuuttajalle pitäisi jostain järjestää asunto. Se ei paljon helpota kuvitteellista työvoimapulaa, vaan enemmänkin pahentaa jo olemassa olevaa oikeiden osaajien pulaa rakennusalalla.

Tässä valossa Suomen olisi pitänyt 90-luvun alussa tarttua tilaisuuteen ja ottaa Karjala takaisin, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt lienee enemmän kuin myöhäistä.

Kunnioitan Tarja Halosen suorittamasta ryvettämisestä huolimatta presidentti-instituutiota. Tästä huolimatta Mauno Koiviston tulisi minusta hävetä sitä, ettei osannut vastata myöntävästi tarjoukseen Karjalan palauttamisesta. Kaikella kunnioituksella.