IRC-Galleria

Nimimerkki Rutja kirjoitti Homma-forumiin ansiokkaan pohdinnan yhteiskunnan henkisestä rappiosta. Suositeltavaa luettavaa:


"YHTEISKUNNAN HENKINEN RAPPIO


Terminä rappio merkitsee jonkin luodun ja ylläpidetyn asian huonontumista ja heikentymistä, kun se jää hoitamattomaan tilaan. Se merkitsee rakenteiden palautumista järjestyksestä kohti kaaosta ja sekasortoa. Kaikki, mikä maailmassamme on ihmisen luomaa, vaatii myös ylläpitoa. Tämä sääntö koskee niin konkreettisia, materiaalisia asioita, kuin kulttuurisia ja abstrakteja rakenteita, ja mikäli tämä unohdetaan, on seurauksena kehityksen kääntyminen kohti sitä alkutilaa, josta ihminen on asioita luonut. Mikäli yhteiskunnassa ei pidetä huolta kiinteistöistä, ne homehtuvat ja lahoavat, mikäli puistoja ei hoideta, ne rehevöityvät ja villiintyvät ja mikäli laillista yhteiskuntaa ei pidetä yllä asialle omistautunein viranomaisin, seuraa anarkia ja totalitarismi. Samoin on kyse myös kulttuurisissa asioissa, sillä jos hyvää makua ja asiantuntemusta ei arvosteta, tapahtuu kulttuurin rappeutuminen. Näistä yksinkertaistetuista määritelmistä pyrin tarkastelemaan sitä rappiokehitystä, joka yhteiskunnassamme nähdäkseni tänään vallitsee ja kuinka poliittinen eliittimme käyttää sitä sumeilematta hyödykseen.

Kulttuuri ihmisen elämänmuotona

Kulttuuri merkitsee ihmisten tapaa toteuttaa omia tarpeitaan ja halujaan suhteessa muihin ihmisiin ja ympäristöönsä. Se on tapa toimia yhteiskunnan osana ja se seuraa läpi koko ihmiselämän kirjon tieteestä, taiteesta, kirjallisuudesta ja pukeutumisesta kieleen, käytöstapoihin, elämänarvoihin ja maailmankuvaan. Inhimillisessä toiminnassa ei ole mitään sellaista, mihin kulttuuri ei olisi vastavuoroisessa vaikutussuhteessa. Kulttuuri on merkitysjärjestelmä, joka antaa mielen ymmärtää asioita ja ilmiöitä kulloisessakin kontekstissaan ja tämä merkitsee sitä, että osaamme tulkita muiden ihmisten käyttäytymistä, sekä ennustaa heidän reaktioitaan suhteessa omaan toimintaamme.

Länsimainen kulttuuri on kulkenut vuosituhansia pitkän tien ollakseen sitä, mitä kulttuuri on silloin, kun se on kehittynyt ja muokkautunut pitkään monien vaiheiden lävitse. Lääkinnässä luonnosta löytyneistä rohdoista alkanut hoito on kehittynyt moderniksi lääketieteeksi, musiikki on kehittynyt satunnaisten käteen sattuneiden esineiden tuottamasta äänestä sinfoniamusiikiksi ja käsitykset ympäröivästä maailmasta ovat muovautuneet taikauskosta tieteelliseen maailmanselitykseen. Ihminen sinänsä on tämän matkan aikana muuttunut kuitenkin hyvin vähän. Mikäli moderni ihminen syntyisi 10 000 vuotta sitten vallinneeseen kulttuurin, niin tuskin eroa muihin tämän kulttuurin yksilöihin huomaisi. Koko yhteiskunnan kehitys on siis pohjimmiltaan abstraktien käsitteiden, ajatusten, tiedon, teorioiden ja arvojen jalostumista. Toki tekniikka ja infrastruktuuri ovat materiaalisia, mutta näiden olemassaololle on ensisijaisen tärkeää, että on ensin olemassa ideat ja tietotaito näiden toteuttamiseksi – kerrostaloa ei voi rakentaa, ellei ymmärrä matematiikkaa ja rakennusoppia. Mikäli tämä sivistys katoaa, sitä ei kehitetä ja ylläpidetä, taantuu myös yhteiskunta takaisin kohti primitiivisiä kulttuureja. Toisaalta tekniikka ja infrastruktuuri saattavat säilyä korkeina rappeutuneessakin kulttuurissa, mutta tekniikan ja infrastruktuurin tarjoamia mahdollisuuksia käytetään yhä enemmän vain yksinkertaisimpien tarpeiden ja halujen toteuttamiseen.


Kuinka rappio ilmenee?

Kulttuurinen rappeutuminen koskee kaikkia elämän alueita. Se näkyy taiteessa, filosofiassa, politiikassa, viihteessä ja ennen kaikkea ihmisten arvoissa. Rappiokehitys on itseään ruokkivaa ja eksponentiaalista, sillä mitä vähemmän yhteiskunnan vanhoja, hidastavia arvoja asettautuu vasten tätä kehitystä rappion niitä syödessä, sitä nopeammaksi dekadenssi käy.

Taiteessa rappio ilmenee kaiken ylevään, sopusuhtaisuuteen ja luonnolliseen estetiikkaan pyrkivien suuntauksien hylkäämisenä. Tämä kehitys on leimallista ennen kaikkea toisen maailmansodan jälkeiseen taidemaailmaan, jolloin taiteilijapiirit täyttyivät laajalti sosialisteista, joiden agendaan kuului kaiken sen romuttaminen ja mitätöiminen, mikä on perinteistä, ylevää, romanttista, kansallista ja klassisen estetiikan ihanteita noudattaa. Tilalle astuvat shokeeraavuus, groteskius, sekä muut rajojen ja hyvän maun rikkomukset. Luonnollisesti hyvä maku on sidonnainen kulttuuriin, mutta hyvän maun määritelmäksi sovittakoon tässä yhteydessä se, mikä ei vakavasti riko kansan perusarvoja. Sinänsä hyvän maun vastaisen taiteen tuottaminen ei ole tuomittavaa siinä mielessä, että sellainen tulisi suoranaisesti kieltää, mutta on kyseenalaista, että kansan tuottamia verorahoja käytetään tällaisen taiteen edistämiseen.

Filosofian rappio näkyy aatteellisena dekonstruktiivisuutena ja löysänä relativismina, joka mahdollistaa älyllisen perustelun moraaliselle selkärangattomuudelle. Tässä ajattelussa hylätään perusarvojen ja etiikan oikeutus vain keinotekoisina rakenteina, eikä niillä katsota olevan elämää määrittäviä arvoja. Pitkälti filosofisen rappeutumisen taustalla ovat samat poliittiset ja yhteiskunnalliset voimat, kuin jotka taiteenkin kehityksen taustalta ovat esiin nostettavissa. Olkoot arvot ja kulttuuri kuinka keinotekoisia tahansa, ovat ne perustana koko ihmisyhteisön toiminnalle. Sitoutuminen ihanteisiin merkitsee elämäntavoitteiden asettamista tiettyyn ideaaliin ja mikäli tämä ideaali hylätään turhana, ei ihmiselle jää enää tavoiteltavaa ja elämä menettää sisältönsä.

Poliittisessa rapautumisessa kyse on ennen kaikkea siitä, että poliitikon tehtävänä ei enää ole toteuttaa kansan tahtoa ja parasta vaan hankkia mahdollisimman paljon ääniä turvatakseen seuraavan valtakautensa. Tämä johtaa huonolla tavalla populistiseen politiikkaan, valehteluun, sananvapauden rajoituksiin ja korruptioon. Kaikki edellä mainitut ilmiöt ovat näkyvissä myös Suomen poliittisella kentällä, kun äänestäjiä pyritään kosiskelemaan pintapuolisella retoriikalla, ministerit valehtelevat aikomuksistaan ja sananvapautta pyritään rajoittamaan hiljentämällä toisinajattelijat sakoin ja leimakirvein. Vaikka Suomen peruslaki alkaakin toteamuksella, että maassamme valta kuuluu kansalle, ei tämä periaate nykyisessä poliittisessa ilmastossa toteudu. Poliittisen eliittimme yli puoluerajojen läpi kulkeva asenne on se, että yhteiskunnallista kansalaiskeskustelua ei arvosteta. Ovatpa eräät pitkän linjan poliitikkomme tuoneet esille kannanottojaan, että jotkin asiat eivät kuulu vaalikeskusteluihin, vaan niistä puhutaan ja päätetään vasta vaalien jälkeen. Tämä on totaalisen halveksuva asenne kansaan ja kansanvaltaan.

Vakavin rappiokehitys, jolle kaikki edellä mainittu on pohjana, on kuitenkin kansan arvojen murentuminen. Tämä merkitsee individualistista ja vaatimuslähtöistä elämänasennetta, jossa yksilöillä ja ryhmillä katsotaan olevan yhä enemmän toteutumattomia oikeuksia, mutta ei lainkaan velvollisuuksia. Tämä ilmenee muun muassa suhtautumisena vanhempaan väestöön, että tuleviin sukupolviin. Vanhuksien olot ovat monille hyvin toissijaisia ja merkityksettömiä – samoin on laita tulevien sukupolvien suhteen, joille ei ainakaan toteutetun toiminnan valossa haluta jättää oikeutta terveeseen elämään, puhtaaseen luontoon, kulttuuriin ja riittäviin luonnonvaroihin. Yleinen välinpitämättömyys ja lyhytkatseisuus yhteiskunnallista asioissa mahdollistaa puolueiden voitokkaan ratsastamisen julkkisehdokkailla, ympäripyöreällä poliittisella keskustelulla, populismilla ja kaunopuheisilla, kaikkia hiukan kosiskevilla maailmanparannusvisiolla - vailla selkeää, konkreettista ohjelmaa. Lyhyesti sanottuna, ottamalla kantaa kaiken kivan puolesta kaikesta ikävästä irtisanoutuen. Näin valtaan nousevat ne, jotka propagandistisesti puhuvat hyvinvointivaltiosta tai uusliberaalien tapauksessa mahdollisimman matalasta yhteiskunnallisesta, taloudellista ja sosiaalisesta vastuusta. Tämä ei kuitenkaan ole kestävää politiikkaa, vaan mitä enemmän poliitikkojen toiminta keskittyy ongelmien siirtämiseen vain oman vaalikauden yli, sitä nopeammin ja varmemmin järjestelmä kulkee kohti romahtamistaan.


Vapautuminen

Mikäli lukijana tunnistat edellä kuvattuja ilmiöitä yhteiskunnassamme, tullee seuraavaksi mieleesi, kuinka tässä itseään ruokkivassa kurimuksessa voisi toimia. Millä keinoin taistella tällaista surkuhupaisaa kehitystä vastaan?

Ensimmäiseksi on herättävä siihen, että kukaan ei ole tästä muutoksesta vapaa. Perinteisten ihanteiden mukaisia arvoja on yksiselitteisen raskasta noudattaa, mikäli ympäröivä yhteiskunta rohkaisee monilla tavoin päinvastaiseen toimintaan. Raastavinta on havaita yhteiskunnan ja kulttuurin rappio itsessään ja omassa toiminnassaan, mutta se on lähtökohtana mille tahansa positiiviselle kehitykselle. Itsensä kieltäminen ja valheellinen kohottaminen muiden yläpuolelle tukahduttavat toiminnan minkään paremman puolesta. Riittämättömyyden tunne itsessään on se armottomin piiskuri, joka saa ihmisen toimimaan paremmin. Kaikessa toiminnassa elämässä tulisi lähteä siitä, että itseään lähellä olevat asiat ovat kunnossa ennen, kuin pyrit vaikuttamaan oman elinpiirisi ulkopuolisiin asioihin. Silloin, kun omat elämäntavat, perhe ja työ ovat ihanteidesi mukaisia, on helpompaa ja rehellisempää pyrkiä vaikuttamaan muiden toimintaan.

Kun oma pesä on siivottu, on syytä pyrkiä vaikuttamaan omaan lähipiirinsä keskustelemalla ja kysyen millaisena he haluaisivat nähdä esimerkiksi Suomen 50 vuoden kuluttua. Useimmat ihmiset ovat siinä määrin takapihakonservatiiveja, etteivät he toivoisi mitään suuria ja mullistavia muutoksia tapahtuvan vaan, että tuolloin ihmisillä olisi samat mahdollisuudet, oikeudet ja velvollisuudet, kuin tänäänkin. Yleensä tämän mielipiteen tiedostaminen johtaa siihen, että alkaa vastustaa ja halveksua monia rappiokehitykseen liittyviä ilmiöitä.

Pidemmällä ajanjaksolla on toiminta kohdistettava siihen, että poliittinen ympäristö on kokonaan uudelleenmuodostettava, reformoitava. Tämä on välttämätöntä, sillä nykypoliittinen kansanvallan halveksunta on alku itseään ruokkivalle ja eksponentiaalisesti kiihtyvälle kehitykselle, jossa hallitsevan politiikan vastaisista kannanotoista ja toiminnasta tulee asia kerrallaan kriminalisoitua. Siksi nykyinen ilmapiiri kannustaa välinpitämättömyyteen ja keskinkertaisuuteen, sillä tällainen asenne ei ole koskaan uhkana vallassa oleville poliitikoille.


Rutja 2009"

Itse en tosin näe rappiossa mitään hupaisaa, ellei kyseessä ole uutisia Zimbabwesta.