Ennen kun olin, tulin ja halasin, pidin huolta, annoin turvaa.
Sen jälkeen kaikki olikin toisin, miksi nyt toista miettisi,
pyöriköön yksin omissa ongelmissaan. Helppoahan se on
niin, niin kauan kunnes joku päivä näkee itsensä peilistä.
Pystyy hahmottamaan koko kuvan, voi nähdä paljon kauemmas
kuin puun ensimmäiselle oksalle, voi nähdä latvaan ja sen yli.
Ehkä sinä kauniina päivänä voin ymmärtää millaista sinulla oli.
Kun itkit ja pelkäsit, minä vain käänsin sinulle selän. Myöhemmin
ehkä tajuan, että se oli väärin. Koska sinä olit tukenani silloin kun
sinua tarvitsin. Nyt sinä olet täynnä vihaa, se tulvii ulos ilkeinä
sanoina ja lauseina. Olet katkera, etkä näe enää omaa hyvää.
Minä en välitä. Minua ei kiinnosta. Jätän sinut yksin, koska en
tarvitse enää sinua. Olet pois suljettu hahmo. Turha. Mitätön.
Joku päivä kuitenkin ehkä ymmärrän, mitä tein itse väärin. Ei kaikki
ollut sinun vikaasi, vaikka kuinka niin väitin ja kirosin. Olit se
minun elämäni oma idiootti. Ja nyt lopulta ajoin sinut pois
luotani.