Hermostun jos joku tuijottaa käsiäni. Aivan kuin ne olisivat viisipiikkiset haarukat täynnä tuijottajan lempiruokaa. Kirjastossa: Lainaan Markiisi de Saden teoksen Justine, hyveellisen neidon kovat koettelemukset. Virkailija katsoo minuun pitkään,epäilevästi, kuin minulla olisi jokin ruttopaiseita iholle levittävä sairaus. Hän työskentelee laiskanpuoleisesti, jokaista liikettään korostaen, tympäännyn.
Kirja ei tuota pettymystä. Paheet saavat sankarin kaavun hyveiden jäädessä ruoskan alle. Naurahdan ihmissyöjän naurua tyhjässä huoneessa ja jatkan,jatkan kunnes viimeinenkin sivu kääntyy. Tiedän taas paljon enemmän.
Huomenna seuraan häntä taas hiukan pitemmälle, sen tammipuun juurelle asti, siihen varjon rajalle,missä asfaltti loppuu.