Kylläpä oli taas niin mukavaa herätä,
vaatteet paskassa ja kaula syöty,
kamat rikki ja rahat loppu,
ilo on niin suuri ettei sitä voi edes mitata,
mutta tästä on hyvä jatkaa,
jo hyvin alkanutta matkaa!
Ehkäpä nyt voisi leikkiä vihdoin poliisia ja rosvoa,
kun ei tuota tullut lapsena tehtynä vai johtuiko
se vain siitä, että olin hiljainen ja yksinäinen,
mutta silti samaan aikaan mielenvikainen...
ken ties ehkä joskus koittaa kaunis päivä, ainakin toivon niin.
En jaksa enää murehtia, ei se minua auta.
En saa enää mitään ennalleen vaikka mitä tekisin.
En pysty enää mihinkään, mutta silti on vain pakko jaksaa.
Mitä teen kun on raskaampaa olla paikallaan kuin juosta
lakkaamatta ja silloinkaan en pääse ajatuksistani eroon?