IRC-Galleria

Nyt kerron vähän minun elämästäni. Vähän tästä viikosta ja niistä asioista, joita olen tehnyt. Ensin avaan kuitenkin ikkunan, sillä asuntooni tukehtuu muuten.

No niin. Tällä viikolla minun elämäni oli erityisen hauskaa siksi, että pääsin käymään Lestillä, kotona. Matkustin linja-autossa monta hikisen pitkää ja pissahädäntäyteistä tuntia, mutta selvisin perille. Siitäkin huolimatta, että linja-auton radio soitti lähestulkoon pelkkää iskelmämusiikkia ja jopa siitäkin huolimatta, että kun tuli Vesa-Matti Loirin vuoro esittää versionsa Eino Leinon sanoittamasta Nocturnesta, bussikuski väänsi nupit kaakkoon. Ei se oikeastaan ollut ollenkaan kamalaa. Katsoin ohikiitävää keskipohjalaista maalaismaisemaa ja ajattelin, että "nyt minä olen kotona". Pyysin kuskia pysähtymään "jossain siinä kunnantalon kohdalla" ja hän teki työtä käskettyä. Astuin ulos bussista tuntien itseni jonkinlaiseksi julkkikseksi: TÄSSÄ MINÄ NYT OLEN, LESTIJÄRVI! KUULIVATKO KAIKKI - TÄSSÄ MINÄ NYT OLEN! Ei sitä tunnetta osaa paremmin selittää. Vili otti minut itkien vastaan. Niinhän se aina ottaa. Se ikävöi minua. Se nuoli minun likaiset sormeni ja sanoi koirankielellä, että se rakastaa minua niin paljon kuin koira voi ihmistä rakastaa.

Sisällä tuoksui koti. Hengitin koti-ilmaa sisääni ja sain voimaa vuosiksi eteenpäin. Illalla menin mummulle saunaan. Talo natisi kuin ennenkin ja kaikki oli muutenkin kuin aina. Pesin hiukset kaksi kertaa ja heitin niin kovat löylyt, että nahka irtosi. Ja taju lähti. Melkein. Kävellessäni pihan poikki pelkkä pyyhe päälläni minä toivoin, että se hetki olisi voinut kestää ikuisesti. Että koivut olisivat aina vihreinä ja kesäillan huuma seuraisi minua loputtomiin.

Seuraavana päivänä me laitoimme veneen vesille. Iskä ja minä nostimme veneen peräkärryyn ja äiti painoi kaasua samalla, kun me iskän kanssa pidimme veneestä kiinni. Meillä mitään trailereita oo! Minä ja iskä kieputtiin peräkärryssä kuin mikropopkornit pussissaan, kun on vääntänyt mikron ajastimeen kolme minuuttia ja noin puolet ajasta on kulunut. Välillä mua pelotti ja kiljuin avoimen autonikkunan kautta äitille: "Äiti ala aja noin kovaa me tiputaaaaaaaaaaaan apua mitä nyt tapahtuu äitiiiii???!!!" Päästiin me kuitenkin jotenkuten perille.

Rannassa minä tulin onnelliseksi. Kaikki oli niin täydellistä. Laskimme veneen veteen ja minä huokaisin. Mutta arvatkaa mitä! Veneen tulppa oli jumissa! Vesi ryöpsähti veneeseen ja hetken kaikki oli pilalla. Iskä komensi minut pitämään jalkaa tulpan kohdalla, ettei vettä tulisi veneeseen. Ja samalla minun piti myös soutaa! Soudin siis iskän kanssa kotisatamaan, vaikka välillä vähän potuttikin. Iskän mielestä olin surkea soutamaan ja vielä surkeampi tekemään solmuja. "Ei susta uskois että oot järven rannalla elämäs asunu!", iskä tuhahti tuohtuneena. Minä totesin vain olevani järvenneito, joka ei paljon käytännön asioista piittaa. Iskä haki bensaa ja pian moottori mörisikin iloisesti. Kävimme kiertämässä pikkulenkin ulapalla ja minä annoin hiusten hulmuta tuulessa. Niin kovaa me mentiin.

Lähtöaamuna heräsin yllättäen kolmen aikaan ja unille jatkoa odotellessani kävin syömässä viipaleen Mimmin parempaa pitkoa - olihan lähtöön vielä muutama tunti aikaa. Se on aika hyvä pitko, suosittelen. Etenkin kolmen aikaan yöllä se maistuu erittäin hyvälle, kun sen nauttii katsoen aamuisen unista järveä, jonka pintaan heijastuu hetken koko maailma.

Sellainen oli mun reissu Lestille tällä kertaa. Sellainen on mun Lestijärvi.

Pauliina 5.lk