IRC-Galleria

Rakkaat ihmiset. Menneet, tulevat. Kuolleet, elävät. Kaipaan teitä kaikkia suunnattomasti. Tämä suru ei koskaan sammu, se vaimenee mutta kulkee mukana aina, muistoissa.

Rakas iso-äiti, Laila Perttuli. En muista mitä sanoin sulle kun näin sut viimeisen kerran sairaalan vuoteessa. Jos oikein muistan ja toivon että muistan niin suutelin sinua poskelle ja sanoin että rakastan. Vain muisto siitä tarmokkaasta, vahvasta naisesta joka ei koskaan valittanut mistään vaivasta ja jaksoi aina. Lahjakas maalari, lotta ja vaikka mitä. Vahva nainen. Muistan kun pelattiin lukemattomia kertoja sellasta hauskaa avaimen-kätkemis-peliä, se oli meidän juttu. Muistan kun sairastuit syöpään, tulin kotiin koulusta ja äiti tuli eteiseen itkemään hysteerisenä polvilleen vastaan ja tarttui muhun kuin viimeiseen oljenkorteen. En tiennyt mitä tehdä, yritin äitiä lohduttaa. Taisi mennä 3 vuotta kun jaksoit taistella. Koskaan et valittanut vaikka kivut oli varmasti kamalat. Loppuun asti teit niitä lohipastejoita joita koko pienen ikäni söin yhteisillä bussimatkoilla mummolaan kymmeniä, ellen jopa satoja kertoja. Koskaan et mistään valittanut. Pienenä luulin että olit kuolematon. Väärässä olin.

Rakas iso-isä, Holger Eiras. Muistan kun luit mulle aina satuja kun olin pieni, muistan meidän hullut pyssyleikit ympäri olohuonetta. Muistan kun sulta sai aina lakupatukoita kun sua halasin. Teillä oli aina karkkia tarjolla kun tuli käymään, muistan sen puuverstaan hajun ja tunnelman kun teit kelloja ja avainkaappeja siellä. Tuore puu, liima ja kaikki. Muistan kun sua halasin rakkaudella aina kun nähtiin. Aina. Pehmeä, lämmin ja rakas halattava. Aina kun lähdettiin sun luota niin näytit mulle voiton merkkiä, sitä V-merkkiä keskisormella ja etusormella. Välillä kun tulin vanhemmaks niin se vaihteli voiton merkin ja keskisormen välillä. :) Se oli meidän juttu, niin pienestä kun muistan niin sitä käytettiin. Kukaan muu ei sitä meiltä saanut, kellekkään muulle sitä ei näytetty, se oli meidän. Kerran kaaduit portaissa, siitä lähti se ikävä tapahtumaketju mikä sut vei pois mun luota, taivaan yläkertaan. Näin sut viimeisen kerran sairaalassa, en koskaan hyvästellyt vaikka suutelin ja sanoin että rakastan. Silitin sun lumenvalkoisia hiuksia. Ajattelin että tietenkin tulen sua vielä katsomaan, mikään ei sua saa hengiltä hemmetti. Luulin että oot aina olemassa. Ei mikään pysty Hoke-vaariin. Väärässä olin.

Kannoin teidät molemmat haudan lepoon kevät-talvella 2005, lehdet tippui puista jo. Onneksi olin kantaja, pystyin keskittymään tehtävään täysillä ja ajattelin vain sitä. Äiti ja isä itkivät niin etten ole koskaan nähnyt heidän itkevän. Vahvat ihmiset, hajalla ja heikkoina. Yritin olla vahva kun kukaan muu ei ollut. En itkenyt, paljoa. En koskaan ole ollut uskonnollinen ihminen tai mitään mutta kun vaari saatiin hautaan mummon jälkeen syksyn tullessa, rukoilin ensimmäistä kertaa vuosiin. Taivaan isä, eikö tässä ole tarpeeksi taas vähäksi aikaa, älä nyt ala tälläistä tahtia harventamaan mulle rakkaita ihmisiä. Tältä vuodelta 2006 en toivo kun että jätä mun rakkaat rauhaan, älä ota niitä multa pois. Mä en jaksa yksin enää taistella.

Sillon en itkenyt paljoa. Nyt itken. Rakastan teitä elämäni loppuun asti.

En ole pitkään aikaan itkenyt näin. Kaikki tulee kerralla päälle. Tilanne on omituinen siinä mielessä että siitä on helvetin pitkä aika kun olen ollut näin onnellinen.