päiviä kun toivoo, ettei kukaan
kiinnittäisi mitään huomiota,
tai sanoisi sulle mitään,
varsinkaan sellasita kuin
"piristyisit nyt"
"huonomminkin voisi mennä"
"onko sulla kaikki ihan okei"
jne....
Aina ei vaan jaksa hymyillä,
ja tekopirteänä rallatellen
tehdä duunia päivästä toiseen,
kuukaudesta toiseen,
vuodesta toiseen...
Tää on yksi niistä päivistä..
Ulkona on ihana ilma, lunta sataa.
Eikä asiatkaan nyt niin
kauhean huonosti ole.
Mutta ei vain jaksa,
ei ole mistä repiä sitä innostuneisuutta
ja pirteyttä..
Moni hautautuu kaaokseen..
Tai kaipaa ymmärrystä osakseen.
"Nää parkkeeratut harmaat päivät,
sielunelämän vie kaamokseen.."