IRC-Galleria

Well, well, well. Tämä päivä käynnistyi aika normaalisti. Suunnitelmana oli käydä erään sukulaiseni luona Richmond Hillissä, pohjois-Torontossa. Lähdimme kävelemään Bloor Streetiä Yongelle päin. Kun tulimme Bloorin ja Yongen risteykseen, totesin, että Yongea vaihteeksi ylöspäin kävellen pääsisimme Richmond Hillin suuntaan. Kun olimme kävelleet pitkän matkaa, huomasimme yhtäkkiä oikealla puolellamme metallisen aidan takana suuria hautakiviä ja -paaseja. Tarkistimme ohittamiltamme porteilta paikan nimen ja selvisi, että kyseessä oli Mount Pleasant Cemetery, jonne menosta olimme jossain vaiheessa puhuneet, mutta jolle ei vaikuttanut jäävän aikaa.

Menimme pienelle kierrokselle hautuumaalle. Alue oli hirmuisen kokoinen ja sitä halkoi autojen mentävät tiet. Erikoista, sanoisin. Meinasimme tehdä vain pienen lenkin, mutta vastaamme tuli miekkonen, joka sanoi paikan olevan jättimäinen ja kehui löytäneensä William Lyon Mackenzie Kingin haudan. Nimi ei ollut oikein tuttu, mutta päätimme etsiä sen käsiimme. Urakkaa helpotti miehen meille luovuttama hautausmaan kartta ja löysimmekin lopulta oikean paikan. Paikan päällä selvisi, että King oli ollut kolmeen otteeseen Kanadan pääministerinä ja näin ollen on maan pitkäaikaisin pääministeri. Hieno homma siis, että käppäilimme muistomerkille asti. Lähistöltä löytyi myös Alexander Muirin hauta. Herra oli ilmeisesti säveltänyt ja sanoittanut jossain vaiheessa Kanadan epävirallisena kansallislauluna olleen "The Maple Leaf Forever" -kipaleen. Pitkää kävelyä vauhdittaaksemme bongailimme hautakivistä sukunimiä ja heitimme julkisuuden henkilöitä, joita kyseisiin hautoihin olisi muka haudattu. Esimerkiksi "Boyle" kirvoitti nimen Susan Boyle, "Radcliffe" nimen Daniel Radcliffe ja niin edelleen. Kohtuullisen viihdyttävää pitkälle reissulle, vaikkakin ehkä lievästi irvokasta.

Kävimme myös hautausmaan krematoriossa, jonka seinissä oli keraamisia luukkuja sisältäen ihmisten maallisia jäännöksiä tuhkattuina. Paikka alkoi aika nopeasti ahdistaa, ainakin itselleni tuli ahtaan paikan kammoa muistuttavia tunteita pienistä luukuista, joihin oli tavallaan ahdettu ihminen... :S Jossain vaiheessa huomasin, etten ollut pakannut videokameran mukaan filmiä hostellilla ja aloin miettiä hätästrategioita, millä saisin sukulaistädistä videokuvaa. Päätin pitää muistikortille kuvaamista viimeisenä oljenkortena ja toivoa, että löytäisimme jonkun kaupan, jossa myydään MiniDV -kasetteja. Palasimme Yonge Streetille ja matka jatkui.

Saavuimme Davisvillen metropysäkille, jota luulin ensin päätepysäkiksi Finchiksi asemalta lähtevien bussien takia. Laituria vastapäätä oli pieniä kauppoja, joista yhdestä löysin kaipaamani DV-kasetin. Painuimme metroon ja hankimme jokusen TTC-poletin ja kolkuttelimme Finchille metallihevosen kyydissä.

Lopulta Finchillä olimme aika hukassa, emmekä tienneet mikä bussi menisi Richmond Hilliin. Kysyin lopulta asiaa eräältä ukkelilta ja hän kertoi, että meidän kannattaa mennä ulos TTC-terminaalista ja maanalaista käytävää pitkin toiselle puolelle tietä, josta lähtee Yorkin alueella liikennöiviä busseja. Ensimmäisellä kerralla en ilmeisesti ymmärtänyt miestä täysin ja kun palasimme yläkertaan mies kysyi, eikö hän ollut tarpeeksi selkeä. Saimme siis lopulta onneksi selvää ja pääsimme Yorkin busseille. Olin katsellut reittinumeroita etukäteen ja kun silmiini osui bussi numero 99, veikkasin sen vievän meidät perille. Niinpä se veikin ja selvisimme oikealle pysäkille pitkäpinnaisen kuskin avustuksella. Etsimme oikeaa taloa kauan ja kysyimme neuvoa, mutta kukaan ei tuntunut tietävän kyseistä taloa. Lopulta soitin tädille ja selvisi, että etsimämme talonnumero oli väärä. Lopulta pääsimme oikealle talolle ja meidät toivotettiin tervetulleeksi. :)

Hauskaa juttua riitti neljän ja puolen tunnin verran. Isän serkku kertoili railakkaita tarinoita entisajoilta ja nykyajoiltakin voimasanoja säästelemättä. :D Oli hauskaa tavata sukulainen rapakon takaa, kun niitä kerran siellä päin riittää.

Noin kaksikymmentä vaille yksitoista lähdimme pois tädin talolta ja siirryimme pysäkille odottamaan York Transitin bussia. Ohi ei mennyt kuin VIVAn busseja, joten jonkun aikaa odoteltuamme siirryimme vähän matkan päässä olleelle VIVA-pysäkille, jolta ostimme 50 sentin lipun. Bussissa selvisi, että pelkkä 50 senttiä ei riittänyt maksuksi, vaan koko maksu oli yhteensä 3,25 dollaria, joten maksettavaksi jäi 2,75 dollaria. Maksoimme tietysti ilomielin, sulava siirtyminen paikasta toiseen on kuitenkin pääasia. Pääsimme Finchiin takaisin ja onnistuimme kulkemaan viimeisen poletin ansiosta Bloor-Yongen asemalle. Sieltä käppäilimme tuttuun tapaan Howard Streetille ja hostelliin. Siinä lyhykäisyydessään tai pitukaisuudessaan (whatta?) päivän anti.