IRC-Galleria

Miten oma minäkuva voi vääristyä niin että näkee oman 45 kiloisen ja vaikkapa 160 senttisen ittensä lihavana?

Aloin netistä lueskeleen sairastuneiden blogeja ja kuolemalta kuulostaa.
Lähes jokainen päivä alkaa sanoilla "vaaka näytti liikaa" ja kilomäärä jatkeeks. Katoaako sairastumisen myötä myös itsesuojeluvaisto ja elämänhalu? Muuttakoot vittu johki missä sitä ruokaa ei ole, ja tuokoot sellainen nälkäänäkevä tänne, jolle ruoka varmasti kelpaa. Turha hyvinvointivaltiossa vikistä.

Sairauteen yleensä liittyy myös jonkinasteinen masennus ja siitä kumpuava itseinho. Eikö olisi helpompi vain tappaa itsensä ku kiduttaa kehonsa äärimmilleen ja kuolla siihen, että elimistö sammuu yksi elin kerrallaan.

Miten anoreksia nervosaa sairastavan pään sisälle pääsee niin, että saa hänet itsensä tajuaan kuinka vaarassa hän oikeasti on?
Sitten nämä kaloreiden alituinen tarkkaileminen. Eihän anoreksia nervosa ole mitään ilman ortoreksiaa siinä kyljessä. Mistä sitä voi todella tietää paljonko yksi salaatinlehti sisältää kaloreita tai vaikka yksi leipäpala. Paskapuhetta sanon minä.

Vituttaa oikeen kuunnella normaalipainoisten kavereiden jauhamista siitä, kuinka lihavia he ovat ja kuinka tavoitepaino on se ja se. Haluaako porukka oikeesti tahallaan itselleen jonkun syömishäiriön vai onko se vaan jotain sairasta huomionhakua?

Kyllä mua enemmän viiksettää nuo thinspiration ihailija sick motherfuckers kun läskit ihmiset. Harvemmin kukaan kirjottaa läskiblogia ja siitä kuinka paljon tänään pitäs vielä syödä että tulis 15000 kalorii täyteen.

Itseäni henkilökohtaisesti ei kiinnosta kytätä mitä syön, haluan vain tuntea itseni kylläiseksi ja maha täynnä olen onnellisempi ja paremmalla tuulella. Ei ihme miksi lihavia sanotaan lepposiks. Ja on se Atrian mainoskin oikeessa.

Älkää ainakaan minun seurassani puiko kuinka haluatte laihduttaa, jos olette normipainoisia tai jo valmiiksi laihoja. Siinä tapauksessa olen tukena, jos omia varpaita ei näe mahansa takaa ja haluaa lähtee vaikkapa lenkkeileen.

Kiitos.