Joo. Sairaana on kiva olla. Varsinkin kotona. Varsinkin silloin kun isäntä luulee, että nukun, enkä kuule. Ihan kivaa settiä heittää. No, eipähän jää ainakaan epäselväksi kuinka "paljon" se mua "arvostaa", tai ketään muutakaan. Tunnustan kyllä, etten ole ollut paras mahdollinen lapsi. Opin vaativaksi, mutta isä ei koskaan ole oppinut vastaamaan oikein niihin vaatimuksiin. Sen siitä saa, kun on eri puusta veistetty. Minä siis. Kahteen edelliseen meidän perheen sukupolveen verrattuna. Minä sentään yritän. En vaan suostu tyytymään siihen, että tunteista, positiivisista sellaisista, ei puhuta, kun ei osata puhua. Kun kukaan ei ole opettanut.