IRC-Galleria

Luotu elämän korvikkeita kuin ne todella eläisi,
maalattuna sekaan jäätyneen todellisuuden,
kasattu miljoonasta sirpaleisesta mielestä,
varjoiksi jotka yrittää leikkiä ihmisiä,
harhailemaan kaduille puolimekaanisina zombeina,
etsimään viinaa ja huumeiden korvikkeita,
ne on niitä mitä osoitetaan sormella ja kuiskaillaan
jotenkin vaivautuneina.

Kursi mieleni kasaan kuin loputtomat tikit ensiavussa,
jotta jaksaisi uskoa elävänsä vielä yhden vuoden,
kulkea sumussa väittäen näkevänsä kaiken,
nousta tähtiin tietäen putoavansa.

Ei lähde pois säröt peilikuvasta, ei arvet vanhoista haavoista,
elävät kuin kaikki olisi ollut vasta eilen,
loputtomalla toistolla sama painajainen,
saa kysymään voiko tulla hulluksi jos on hullu
jo valmiiksi, syntynyt sellaiseksi,
elää ikuisesti omassa pienessä kuplassa,
kroonikkona mielisairaalassa.

Aika on pysähtynyt tässä houretilassa,
se ei liiku eteenpäin, tuskin on edes olemassa,
maailma vain kulkee ohitse,
eikä ole varmaa katsooko kukaan
mitä jää taakse.

Kolmen persoonaa tämän mielen sisällä,
ketä uskoa kun kaikki niistä on vailla ymmärrystä,
yksi näkee paratiisin, toinen helvetin,
kolmas niiden miettimiseen aivan liian sekaisin.

Joukkohautojen päälle rakennettu virheetön maailma,
kirjoitettu voittajien historiaa kauniilla tarinoilla,
aikansa kun sitä hokee ja toistaa siitä tulee totta,
pari vuosikymmentä ja historia alkaa aina kummitella,
nousta yhä ylemmäs ja ylemmäs jalkojen alla,
haluaa yhden sukupolven viedä jälleen mukaansa.

Harhat kiertää kuin kulkutaudit kun ne valtaa sielun,
kuolleet uudelleen elää kun ne tänne saapuu,
näkyinä ja houreina sirpaleisen mielen,
tanssia ja laulaa joukossa Jumalten,
eksyneenä loputtomaan aavikkoon,
kaupunkiin kangastusten.

Pyyhittynä kuvista kera yliviivatun totuuden,
yhdeksi virheeksi muiden joukkoon,
sanoiksi joita ei ollut eikä tullut.
Johonkin uuteen helvetinkoloon
saadakseen tehdä taikansa kunnes
tie vie jälleen maanpakoon.

Ei ääniä päässä enää, vain omani,
kauheampi kuin yksikään muu
kun se paljastaa valheeni.
Timantiksi puristettu vuosikausien raivo,
kyynelten valtameri ahdettuna
kolmen millin pumppuun,
teatraalinen sekoaminen viimeistelee
jälleen kerran kaiken loppuun.

Siinä sinä perkele katsot nauraen kun murenen tuhkaksi
lukittuna suljetulle, sidottuna sänkyyn kiinni.
Kerrot kaikki virheeni analyysimaisesti,
huudat ja huudat niitä kunnes vajoan alimpaan
helvettiin että saat leikkiä Paholaista,
nauttia kun elän pahimpia muistoja uudelleen
päivistä viikkoihin, kun lääkemäärät
kasvaa aivan uusin mittakaavoihin.
Ne pitää meitä elossa mutta ei loputtomiin,
sillon kun päästän irti ja hyppään,
sinä olet se kuka itkee ja minä kuka nauraa.