IRC-Galleria

Ihmismieli tuo ikuisuuden perkele. Kuinka se taaski riepoo pientä viatonta lasta pitkin mielialan synkkiä katuja.Vetää perässään kuin perunasäkkiä, läpi kaikkien lätäköiden ja kuoppien. Pahinta tässä kaikessa on se että tämä kaikki saa voimansa, ainoasta ihmisestä, joka voisi auttaa, mutta myöskin pahentaa kaiken. Miksi hän kohtelee minua näin julmasti? Niin monesti rikkirevitty sydämeni huutaa arpiensa takaa armoa kun sitä yhä uudelleen ja uudelleen kiskotaan palasiksi, vuodatetaan synkkyyden verta. Missä on se valon pilkku joka on saapuva elämääni, onko sellaista edes tulossa ja onko sekin vai haavetta minun päässäni?
Välistä tahtoisi vaan antaa periksi kaikelle, vaipua syvimpään synkkyyden luolaan, mutta jokin saa minut jatkamaan aina eteenpäin, mutta kuinka kauan, se pelottaa. Entä sitten kun on niin rikki, ettei enää jaksa, ei ole enää ketään joka yrittäisi vetää minut sieltä ylös. Samainen ihminen joka veti minut aikoinaan ylös synkkyyden kuopan suulta painaa minua kerta kerran jälkeen syvemmälle ja syvemmälle. En jaksa enää yksin, auttakaa!