IRC-Galleria

Olin tänään tapani mukaan asiallinen, vakavissani, järkevä ja normaali. Kuljin pitkin kouluni käytävää, taivoitteena päästä luokkahuoneeseen oppimaan matematiikkaa. Näin jo kaukaa erään nuoren henkilöitymän lähestyvän, mutta olin kuin en olisi huomannutkaan. Kun osuimme kohdakkain, hän tuijotti minua suoraan päin kasvoja. Tuo seitsemännellä luokalla oleva tuntematon tyttö ei ajatellut ollenkaan minun herkkiä tunteitani. Voi päiväkirja kuinka itkinkään. Sydämeni tuntui valuvan lattialle ja jäävän jalkojeni tallomaksi. Tunsin itseni hylkiöksi, enkä enää löytänyt itselleni paikkaa tässä yhteiskunnassa. Kuinka joku voi olla niin julma, että tuijottaa?! En tuntenut enää elämääni turvalliseksi. Olisi kai lopetettava lukio ja siirryttävä ammattikouluun, missä ei ole tuijottavia ihmisiä. Siinähän menee jo kunnia ja tulevaisuus. Koko kotimatkan mietin tuota suurta epäkohtaa tässä pienessä maailmassa. Kotiin päästyäni heitin tavarani lattialle ja aloin hakata päätäni seinään kyyneleet silmissä. Aloin kirjoittaa jäähyväiskirjettä perheelleni ja niille ystäville, jotka eivät koskaan minua tuijottaneet. Minut kuitenkin keskeytti voimakas parsakaalin tuoksu. Juoksin jääkaapille ja popsin oitis kaiken tuon vihreän herkun. Voi jukupätkä että oli hyvää! Nyt ei harmita enää yhtään. Kiitos kun kuuntelit rakas päiväkirja.