Nyt on yli vuosi kulunut siitä kun mun maailma romahti ja aloin järjestelemään mun elämää uudestaan. Useiden harha-askelten jälkeen alkaa vihdoin tuntua siltä että tiedän missä mä olen ja mitä tekemässä. Vielä on kuitenki pitkä matka siihen että kaikki palaset olis taas kohdallaan... mutta kovin kaukaiselta se ei silti tunnu, nyt kun vaikein vaihe on takanapäin.
Multa kysyttiin pari päivää sitten että olenko onnellinen. Vastasin että olen olosuhteet huomioonottaen... mikä on kiertoilmaus... ja olisin voinu vastata saman tuohon kysymykseen vuosi sitten kun olin aivan paskana. Näin tarkemmin kun miettii niin mulla on kuitenkin paljon semmoista josta nautin... nyt kun olen karsinut kaveripiirini vain muutamaan ihmiseen on asioiden hahmottaminen paljon helpompaa. Paskaa sataa jatkuvalla syötöllä... se on ihan luonnollista, osa tätä maailmaa... mut ei kaikkea tarvi ottaa vastaan.
Nääkin asiat saattaa kuulostaa itsestäänselvyyksiltä... mut jostain syystä ne ei oo mulle aina sitä ollu. Liikaa olen ottanut maailman murheita harteilleni... välittänyt liikaa ihmisistä jotka on halunnu käyttää sitä vaan hyväkseen. Oon kuitenki edelleen todennu hyväksi sen säännön jonka itselleni pari vuotta sitten asetin... eli annan jokaiselle vaan yhden mahdollisuuden yrittää. Jos pahoitat mun mielen... syljet naamalle ku olen vain ystävällinen... voit olla varma että mun lähelle et enää koskaan pääse. Tällä hetkellä tuntuu että mulla on hyvin selkeä kuva siitä kenestä mun tarvii välittää ja kenestä ei... ja paskaryöppy meneekin ohi. Olen ns. jaloillani taas... jokaisesta paskasta kokemuksesta vahvistuneena. Nyt voin jahdata taas unelmiani... ja jättää ne ihmiset jotka ei mulle mitään merkitse omaan arvoonsa.
Olen sankari. Jee.