Aah, Rutherfordit, yksi Kaupungin vanhimmista suvuista. Lauma sisäsiittoisia paskiaisia jotka ovat alituiseen murhaamassa toisiaan ja varastamassa toistensa omaisuutta. Päätin vähän auttaa heitä molemmilla saroilla.
Ryöstellessäni majataloa kuulin kun muuan lordi Julian, yksi tuon inhan suvun jäsenistä, punoi juonia varastaakseen sukulinnasta arvokkaan opaalin. Sana "arvokas" sumensi mieleni joten en kuunnellut mitä muuta hän pölötti. Ehdin vielä kuulla kun hän sopi linnan kokin kanssa että tämä avaa sivuoven saatuaan merkin, mutta sitten psykoosi jo otti vallan ja oli pakko lähteä murhailemaan viattomia.
Pestyäni veriset käteni saavuin Eteläkorttelissa sijaitsevan linnan luokse. Pari vartijaa pölpötti pihalla ilmeisen tietämättömänä lähettyvillä vaanivasta raivohullusta kleptomaanista, minusta.
Pihaa koristi käsittämättömän rumasti koristeltu soihtu, jonka sammutin merkiksi kokille. Sivuovi aukesikin välittömästi, mutta se kaljamaha ei sitten ollut viitsinyt mainita että ovi on 10 metrin korkeudella. Vihaisena muristen pamputin vartijat tajuttomiksi. Toinen kaatui "vahingossa" palavan soihdun päälle. Marssin röyhkeästi sisään etuovesta. Tällainen varas minä olen.
Sisältä linna ei todellakaan vastannut käsitystäni aatelissuvun asumuksesta. Missä ovat kultarahat ja jalokivet, ja arvokkaat taide-esineet? Entä puolustuskyvyttömät linnanneidot?
Yhdestä huoneesta sentään löytyi muutama kohtalaisen arvokas hely. Huoneen vartija oli selin minuun, ja tähyili ikkunasta pihalle työskennellessäni. Kiitokseksi lusmuilustaan iskin häntä tikarilla selkään.
Toinen vartija huojui humalassa huoneessa joka muistutti hotellin vastaanottoaulaa. Nuoli kurkkuun opettaa olemaan juomatta työaikana.
Tapettuani vielä yhden vartijan portaisiin ja toisen sänkyynsä, impulsiivinen mieleni tuli yhtäkkiä siihen tulokseen etten tahdokaan enää murhata. Seuraavaa kohtaamaani ukkoa vain pamputin päähän ja vieritin portaat alas.
Sisemmällä linnassa salakuuntelin parin tyypin keskustelua. Naurettavista vaatteista päätellen he ovat aatelisia, mikä sai murhanhimoni taas syttymään. Mutta perhana, nainen ehti huomata minut ja huusi vartijaa apuun. Sokaisin koko porukan valopommilla ja juoksin portaat ylös. Luulin olevani turvassa, mutta vartija olikin seurannut minua ja kosketteli minua inhasti miekallaan! Heitin toisenkin valopommin ja hakkasin häntä tikarilla kunnes hän ei enää liikkunut.
Naurettavasti pukeutunut mies huuteli portaikossa, mutta päätteli sitten järjenvastaisesti että minä ja vartija olimme vain kadonneet jonnekin. Hipsin hänen peräänsä portaikkoon ja puukotin ennenkuin hän ehti kääntyä.
Nainen oli vielä alhaalla ja huuteli minulle hävyttömästi. "I can hear you! Come out where i can see you!"
Ehkä hän piti minua sellaisena romanttisena herrasmiesvarkaana. Osoitin romantiikantajuni astumalla esiin ja työntämällä tikarin hänen rintaansa.
Ylhäällä tornissa oli Elizabeth Rutherfordin makuukammari. Arvoesineiden lisäksi etsin tietysti myös hänen päiväkirjansa. Sitä lueskeltuani tulin johtopäätökseen että lady Elizabeth on inhottava psykopaatti. En ole varma oliko hän tuo äsken tappamani nainen, joten varmuuden vuoksi haen kaikki kolme ruumista ja asettelen heidät ladyn sängylle. Jos hän säästyykin tikariltani, onpahan ainakin järkyttävä yllätys tiedossa.
Lordi Emberin makuukammariin suunnatessani törmäsin ukkoon itseensä. Yritettyäni ensin kohteliaasti pamputtaa hänet, hän huomasikin minut ja lähti karkuun. Juoksin perään lämmitellen hänen takalistoaan tikarinpistoilla aina ylettäessäni. Lopulta hän juoksi makuukammariinsa ja löi oven lukkoon perässään.
Muutaman sekunnin aikana joka minulta oven tiirikointiin meni hän oli kadonnut jonnekin.
Noh, ryöväsin joka tapauksessa kaikki löytämäni arvoesineet. Painoin myös salaista nappia joka avasi kellarin aarreholvin.
Erästä arkkua tiirikoidessani ukko ilmestyi taas huoneeseen. Hän näytti täysin unohtaneen äskeisen välikohtauksen, ja kauhisteli nyt vain kadonneita helyjä.
Tällä kertaa onnistuin pamputtamaan hänet tainnoksiin, ja heitin hänet ikkunasta pihalle. Ukkeli putosi aivan vartijan viereen, mutta tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota. Ammuin maahan rätisevän melunuolen herättääkseni vartijan huomion. Tämä tulikin vihaisena etsimään metelin lähdettä ja käveli jopa hänen lordiutensa päältä pari kertaa, mutta hämäräsokeana ei vieläkään huomannut tätä.
Huokaisin ja lähdin jatkamaan hirveää työtäni.
Alhaalla vartija kulki ties kuinka monetta kertaa tajuttoman isäntänsä ohi. Rangaistukseksi moisesta laiminlyönnistä löin häntä pampulla. Sitten nostin lordin harteilleni ja lähdin etsimään hänelle mukavaa lepopaikkaa. Haa, päivällissali! Ja mukavan pitkä pöytä joka suorastaan kutsui ruumiita. Heivasin ukon nurkkaan ja lähdin metsästämään vielä tajuissaan olevia ihmisiä.
Täällä näyttäisi olevan vielä yksi juopunut vartija ja pari neitoa. Lähempi vakoilu paljasti toisen palvelusneidoksi, ja toinen oli ilmeisesti jokin aatelinen paskiainen. Arvon lady sai oitis tikarista, mutta palvelusneidon päästin pelkällä tajuttomuudella. Hän oli sentään vain köyhä proletariaatin edustaja kuten minäkin!
Tähdätessäni vartijaa nuolella tulin ajatelleeksi että työläinen hänkin vain oli. Mutta inhat järjestyksenvalvojat, nuo korruption ruostuttaman väkivaltakoneiston rattaat, he ovat melkein yhtä pahoja kuin nämä aatelisiksi itseään kutsuvat! Silmäni kiiluivat vihasta ja vaahto valui suustani kun ammuin häntä nuolella rintaan.
Perinteikkäästi(ks. Murhenäytelmä Moiran huvilassa) kasasin ruumiit päivällispöydälle. Perinteistä mieleen tuli kokki, ajattelin käydä kiittämässä häntä avusta.
Hirmuisen vaivan jälkeen sain kasattua kolmesta tynnyristä ja neljästä laatikosta uunin eteen jonkinlaisen pöydän. Sitten vielä lisää vaivannäköä että sain tajuttoman kokin makaamaan rakennelman päälle. Lopuksi heittelin häntä kattiloilla kunnes hän oli suurimmaksi osaksi uunissa, ja sitten suljin luukun. Onnistumisen riemu oli valtaisa. :) Heitin mukaan vielä vähän leipää ja kinkkua. Jos linnaan tulisi nälkäisiä vieraita, tarjoilu on taattu. Kävin luomassa vielä viimeisen silmäyksen päivällispöytään ja lähdin sitten jatkamaan töitä.
Kellaria kohti suunnatessani linnassa oli jo aavemaisen hiljaista. Sellaista se yleensä on paikoissa joissa vierailen. Kukaan ei ollut estämässä kun nyysin himotun opaalin holvista.
Lähtiessäni vieritin pari tynnyriä kellarin portaisiin. Se piristi hieman.
Linnasta poistuessani mietin miten hauskoilta rikospaikkaa tutkivien vartijoiden naamat tulevat näyttämään.
