Yksi eniten vihaamistani genreistä maailmassa on high school draama. Pystyn laskemaan yksikätisen sirkkelinkäyttäjän sormilla tähän genreen kuuluvat teokset joita kestän katsoa. Se lukumäärä kasvoi juuri yhdellä, nimittäin:
World of Goon tekijöiltä, peli jossa poltetaan juttuja takassa. Polta kaikki vanhat lelusi ja valokuvasi, ja tilaa postimyynnistä lisää krääsää poltettavaksi. Koska talvi on kylmä.
Se olisi täynnä peliä häiritseviä quick-time eventtejä, turhia tutoriaaleja, erikseen DLC:nä myytävää puuttuvaa sisältöä ja muita "ominaisuuksia" jotka nykyään alkavat olla enemmän sääntö kuin poikkeus.
Sivumennen sanoen, ilman nostalgia-arvoakin Doom on minusta vielä nykypäivänä aivan perhanan loistava ja tunnelmallinen peli.
Alan pikkuhiljaa tajuamaan mitä DF:n fanit tarkoittavat puhuessaan hauskuudesta. On se tavallaan kivaa kun kahden päivän työ valuu viemäriin kun nälkiintymisestä jo valmiiksi vittuuntuneet kääpiöt sekoavat lopullisesti kun goblinit ryöstävät pari vauvaa, jonkun paras kaveri hukkuu ja toisen vaimo nääntyy nälkään, ja ensimmäiset kunnolla seonneet tappavat vähän lisää porukkaa kunnes kaikki vain riehuvat.
You throw your short sword at the poor beggar.
The short sword pierces the poor beggar's neck.
The poor beggar says: Thanks! I always wanted a short sword.
The poor beggar wombles around.
The poor beggar leaves northeast.
[...] Commander Vimes didn’t like the phrase ‘The innocent have nothing to fear’, believing the innocent had everything to fear, mostly from the guilty but in the longer term even more from those who say things like ‘The innocent have nothing to fear’ [...]