IRC-Galleria

Kieton kädet ympärilleni
pitääkseni nämä tunteet
sisälläni.
Silti tunnen, miten ne
peilinterävin särmin
puhkovat suojakilpeni
haluten vahingoittaa
ja satuttaa.
Ja kuitenkin tiedän,
että eniten sattuu
aina itseeni.
Päivien harmaus
ja tuulen viima
henkäilee
talven tuloa
vielä hetken
kurkistaa
aurinko
antaen valoaan
ja illan
hämärtyessä
tunne sisälläni
kasvaa
voimakkaana
miksi aina
yksin
sydän hiljaa
huokaa

Olen sekaisin kaikista näistä tunteista,
súrusta,raivosta,epätoivosta,toivottomuudesta,
ne repii minua eri ilman suuntiin,
kiristäen minut äärimmilleen,
saaden tuntemaan että räjähdän,
jos se ei pian lopu.
Apua,auttakaa!
Huuto karkaa heikkona huuliltani.
Olen pieni lapsi jälleen,
joka on pahasti eksyksissä,
ilman äitiä,isää tai sisaruksia.
Ympärillä näkyy vain tuntemattomia
ja uhkaavia hahmoja,
mihin mennä,
mitä tehdä,
keltä saisi apua tähän ahdinkoon?
Mieli on yhtä kaaosta,
ruumis vapisee peloissaan
ja hauraana,
valmiina särkymään pienimmästäkin
pahasta kosketuksesta.
Käpertyy omaan kurjuuteensa,
koettaa selviytyä seuraavaan aamuun,
elätellen toivoa sen paremmuudesta.
Jos onni tulisi silloin
ja täyttäisi sydämen puhtaudella,
hyvyydellä ja kirkkaudella,
tiedolla miten jatkaa eteenpäin.
Valaisten vihdoin polun,
joka on ollut sinnikkäästi piilossa,
peittyneenä pimeyteen.