IRC-Galleria

Hopea nauha kiertyi ympärillesi, ihmettelin kauneuttasi ja salaperäisyyttäsi. Miksi kaiken piti päättyä näin? En voinut käsittää, miksi lähdit sanomatta sanaakaan. Tyydyin osaani kuin kaikki olisi ohi. Jäin yksin tähän pimeään huoneeseen toivoen, että jokin olisi koskettanut minua, mutta niin ei käynyt. Olen vieläkin samassa tilanteessa, kai maailmassa on kahden laisia ihmisiä, niitä jotka elävät onnellisina ja niitä jotka tekevät toiset onnellisiksi mutta elävät varjoissa. Olen kai se jälkimmäinen.

Tulit minua vastaa ,en tehnyt mitään, en uskaltanut tehdä aloitetta. Siinä kauniina syyspäivänä jolloin juoksit minua kohti, käännyin ja lähdin pois kyynelten tippuessa maahan, en voinut saada mitään noin arvokasta niin kuin sinut. Silti kaikki mitä tarvitsen oli hymysi, en vain halunnut olla kanssasi kun olemme vanhempia ymmärrät mitä tarkoitin kun sanoin ettei elämä ole niin yksinkertaista. Silti en voinut lähteä seisoin puiden lomassa odottaen ihmettä, odottaen rohkeuttani. ennen kuin tajusin hyppäsit jo selkääni ja nauroit, polveni pettivät ja kaaduimme yhdessä pehmeälle nurmelle joka oli peittynyt lehdistä, nauroimme yhdessä. Tuli kiusallinen hiljaisuus punastuimme molemmat, hyppäsit äkkiä sylistäni ja punastuit vähän nauraen, olimme molemmat noloina, en voi kuvitella sitä tunnetta joka ruumiini läpi kulki, se oli jotain sanomattoman kaunista, mutta samalla hyvin surullista, tunteet jotka tunsin tällöin, en osannut arvostaa niitä silloin, nyt niitä jo kaipaan.

Yksin pimeässä

Pimeässä vaellan yksin, valoa ei näy. Miten pääsen täältä pois turvaan vanhojen ystävieni viereen?
Muistavatko he minut vielä?
Olenko unohdettu?
Onko pimeys ainut ystäväni?
Nämä asiat ovat minua kalvanneet öisin. Kaivataanko minua enää? olinko vain kolmas pyörä ringissä? Minua ei voi muuttaa, kai joudun ikuisesti olemaan tuskan ystävä. Kai näin elämä menee; ’’sitä suurempi valo, sitä suurempi varjo’’