...vai koskettaako? Kuolemasta ja sen käsittelemisestä tekee vaikean sen ymmärtäminen. Toisaalta uskoin jo ymmärtäväni kuoleman osana elämää, tyystin luonnollisena tapahtumana. Lapsuuteeni liittyi monen monta eläimen kuolemaa jo ihan sen takia, että meillä oli niin paljon eläimiä. Jokaista eläimen kuolemaa surin, mutta ymmärsin niin käyvän, eläimet eivät elä ikuisesti. Mutta entä ihmisten kuoleminen. Ajattelin jo ettei ihmisten kuoleminen merkitse minulle mitään, enhän ollut ketään läheltäni menettänytkään. Joissain hautajaisissa muistan lapsena olleeni, enkä siellä tuntenut mitään. Miten olisinkaan voinut, en todentotta edes tiennyt kenen hautajaisissa olin.
Hautausmaa, se kiehtova paikka veti minua aina puoleensa. Kivet ja niiden tarinat. Jokainen kivi on pystytetty jollekin ja sen jonkun tarina on aina kertomisen arvoinen. Kiviä katsellessa tuli aina levollinen olo, sitä on vaikea selittää. Hautausmaa on jollain tavoin kaunis paikka.
Ensimmäinen lemmikin kuolema, jota muistan miettineeni, on undulaattimme Victorin kuolema. En koskaan tiennyt mihin se haudattiin. Mutta mielessäni kuvittelin sen puuliiterimme viereen. Silloin pelkäsin kysellä siitä, ajattelin kai ettei se minulle kuulu. Hassua kyllä, mutta sellaisia kai lapset ovat.
Ensimmäinen suuri suru, joka minulle tuli eläimen kuolemasta, oli kun menetin ensimmäisen oman kissani. Tälle kissalle kirjoitin runoja ja juttelin mielessäni. Kävin kissan haudalla usein mietiskelemässä. Sen kissan jälkeen, minusta oli ihan luonnollista, että eläimet kuolevat joskus. Hamsterit aiemmin ja koirat myöhemmin.
Vaikka niin kuvittelin pystyväni suhtautumaan järkevästi kuolemaan. Vajaa kaksi vuotta sitten Carlo-koirani kuolema sai minut tyystin tolaltani. Carlo jätti niin suuren aukon kuollessaan, että sitä oli vaikea käsittää. Mutta nyt ajan kuluessa kaikki Carloon liittyvä on muuttunut kauniiksi muistoiksi.
Jopa Carlon kuolemasta on tullut kaunis. Koska veljeni Rainer liittyy niin vahvasti siihen päivään. Soitin Ranelle aamulla, kun Carlo oli kuollut. Rane vastasi puhelimeen väsyneesti, mutta kun sanoin Carlon kuolleen, Rane sanoi heti tulevansa luokseni. Ryhdyin järjestelemään asioita. Rane ja Jan lupasivat kaivaa Carlolle haudan. Voi miten suuren työn pojat tekivätkään siinä kun kaivoivat haudan jäiseen maahan suurelle newfoundlandinkoiralle.
Muistan kuinka en pystynyt katsomaan kun ensimmäinen lapiollinen hiekkaa kaadettiin Carlon päälle. Voi velikullat miten pulassa olisinkaan ollut ilman teitä. Rane valmisti Carlolle metalliristin ja Jan hankki siihen laatan. Niin suuremmoisesti minua autettiin. Itse vain surin ja surin.
Eläimen kuolema on kuitenkin eläimen kuolema. Niin paljon kuin eläimistä olenkin aina välittänyt, voin noin sanoa. Yhdenkään eläimen kuolema ei ole sekoittanut elämääni niin pahoin kuin veljeni kuolema. Rakkaan läheisen ihmisen kuolema on jotain niin käsittämätöntä ettei asiaan saa mitään otetta.
Huomenna tulee puoli vuotta siitä, kun elämäni kauheimmat tunnin alkoivat. Jotenkin tuntuu, että ne kolme ja puoli tuntia kestivät pidempään kuin tämä puoli vuotta sen jälkeen.
Ranen kuolema sai aikaan minussa jonkin "haluan olla mukana kaikessa Raneen liittyvässä" -vaihteen. Ajattelin, että haluan kokea kaiken mikä vain on mahdollista, en halua jäädä mistään paitsi. Arkku, kukat, kynttilät... niiden kaikkien valitsemiseen halusin osallistua.
Suurin valintakysymys oli kivi, hautakivi. Miten mielestäni niin tunnelmalliset hautakivet tuntuivat yhtäkkiä niin kylmiltä ja luotaan työntäviltä. Ajatus veljeni nimestä kivessä, se suorastaan karmi. En halua silmiini loistavan jo kaukaa kultakirjaimin virallisesti kirjoitettuna sitä nimeä. Hätäratkaisuna päähäni tuli RISTI, Ranelle on laitettava risti. Ristiin pienellä nimi ja päivämäärät, sen voi joku läheltä mennä katsomaan jos haluaa, mutta kukaan ei sitä kauas näe.
Kävellessäni hautausmaalla ja etsiessä ristejä sieltä, törmäsin hautakiveen, joka oli palanen luonnonkiveä. Mieleeni tuli Kurhilassa, lapsuuden kotimme pihassa, oleva kivi. Ajattelin, että se kivi on ainoa KIVI, josta Ranelle voisin hautakiveä ajatella. Sen kiven päällä me pompittiin lapsina ja sen taakse piilouduttiin. Yhtäkkiä muistin. Minulla oli kylpyhuoneen lattialla kyseisen kiven vierestä kymmenen vuotta sitten mukaani ottama pieni kivi. Mitä lie ajattelinkaan vuosia sitten, kun kiven mukaani poimin, ehkä ajattelin ottaa mukaani palan kotia. Luulin kuljetttavani tuota kiveä aina mukanani asuinpaikasta toiseen. Mutta siellä hautausmaalla tiesin, että sen kiven haluan rakkaalle veljelleni antaa. Ajattelin vieväni kiven valkoisen väliaikaisen ristin juurelle, mutta pelkäsin sen jonkun sieltä pois heittävän.
Siitä pienestä kivestä lähti ajatus suunnitella itse Ranelle risti. Piirsin kuulakärkikynällä luonnoksen rististä. Opiskelutoverini avulla löysimme myös henkilön, joka voisi suunnittelemani ristin valmistaa. Tiedän, että Rane olisi arvostanut sitä. Rane teki minun koiralleni ristin. Itse en Ranelle ristiä olisi osannut valmistaa, joten tyydyin vain paperille kiteyttämään muistomme. Ja nyt ne muistot ovat talletettu rautaisen ristin muodossa Ranen haudalle.
Rakas veli, sinä heitit hiekkaa Carlon päälle, eikä minulla ollut rohkeutta sitä katsoa. Mutta velikulta, keräsin rohkeutta ja katsoin arkkuasi joka kerran, kun hiekkaa sen päälle pudotin. En olisi pystynyt lopettamaan ja luopumaan lapiosta, ellei sitä minulta olisi otettu pois. En tiedä mitä siinä peitin, kun hiekkaa lapioin. Oliko se pahaa oloa? Tiedän ettet se ollut sinä, jota peitin. Miten olisitkaan voinut olla. Olit silloin jo minun sydämessäni.
Ehkä mikään ei pysty minua enää niin satuttamaan. Sinun kuolemasi oli pahin. Tämän jälkeen olet aina kanssani ja annat minulle voimaa. RAKASTAN SINUA!
